BLOGIT

Johanna Kultalahti

All for Jesus DTS 2019

Matkakertomus

YWAM Oulu All For Jesus-opetuslapseuskoulun ryhmä 8.1.2019

Matkalla Uuteen-Seelantiin; Peking, Auckland

Oulun pimeys ja pakkaset ovat jääneet taakse. Tapaan opetuslapseusryhmäni Helsingin lentokentällä kolmen viikon tauon jälkeen. Sairastumisen takia minun oli jäätävä pois lasten leiriltä Tampereella, jolla muu ryhmä ehti aktiomatkansa alkaa. Olin jo huolissani matkalle lähtöni puolesta, mutta nyt kaikki on hyvin! On ihanaa päästä taas toisten mukaan ja tuntea kuuluvansa tähän kymmenen opetuslapsen ryhmään.

Tungeksimme laukkujemme kanssa ihmisten tiellä sisäänkäynnin edessä. Nytkö todella ollaan aktiomatkalla, jonka määränpäätä koko syksyn rukoilimme? Lähetysmatkalla! Vihdoinkin se on toteutumassa! Lähdemme valloittamaan maailmaa ja sieluja Jumalalle! Ties mitä kaikkea Jumala voi kauttamme tehdä!

Määränpäänämme Uusi-Seelanti.

Pitkät lennot edessä, vielä ei olla perillä. Katselen matkan aikataulua. Tunnin lento Tukholmaan, nelisen tuntia odottelua ennen kahdeksan tunnin lentoa Pekingiin, jossa lähes 16 tuntia odottelua ennen reilun kahdentoista tunnin lentoa Aucklandiin. Edessä on siis yli 40 tuntia matkustamista, joten parasta ottaa etappi kerrallaan!

Tukholma… sillä aloitetaan. Enää ei pärjätä suomella, vaikka ravintolassa saammekin palvelua melkein suomeksi. Aasialainen kokki huutaa meille annostemme nimiä selvällä suomella!

Pääsemme siirtymään kiinalaiseen lentokoneeseen! Enää ei välttämättä pärjätä edes englannilla. Vahva aksentti saa lentohenkilökunnan kuulutukset kuulostamaan kiinalta. Kaikki sujuu kuitenkin hyvin.

Koneessa voi katsoa elokuvia, jos pystyy keskittymään. Olen niin innoissani, etten pysty. Seuraan lennon kulkua kosketusnäytön kartalta. Tällaista en ole ennen nähnyt. Viimeksi yli 20 vuotta sitten lentokoneessa matkustaessani ei koneessa ollut kosketusnäyttöjä nenän edessä… Venäjä, Kazakstan, Mongolia, Kiina… Nopeus, korkeus, matka, kellonaika! Tästä riittää viihdykettä koko matkan ajaksi.

Nyt olen kauempana kotoa kuin koskaan aiemmin! Katselen ympärilleni. Missä kaikki muut istuvat?

Kehen tahansa ryhmästämme sattuu katsahtamaan, saa ystävällisen hymyn tai peukalo nousee rohkaisevasti pystyyn! Olemme yhdessä heittäytyneet tuntemattomaan…

Se alkoi jo Suomessa. Takanamme on kolme kuukautta opetuslapseuskoulun teoriajaksoa. Luentoja, tehtäviä, yhteistyötä. Toinen toistaan mielenkiintoisempia opetusviikkoja; toisiimme tutustumista, elämämme pohtimista, kipujemme kohtaamista, yhdessä toimimista, syvempää Jumalan tuntemista, Häneltä oppimista ja Hänen tahonsa etsimistä elämässämme, valmennusta lähetysmatkaa varten. Olemme tulleet tietoisiksi haasteistamme ja vahvuuksistamme. Pyhä Henki on itse johtanut kunkin oppimisprosessia. Nyt edessämme on tuon jakson huipennus, kahden kuukauden ”käytännön harjoittelu”, eli lähetysmatka Jumalan antamaan kohteeseen.

Hyvin varhainen aamu Kiinan yllä. Lentokone pudottaa korkeutta. Siirryn istumaan tyhjälle ikkunapaikalle ja liimaan nenäni kiinni ikkunaan. Keltainen utuinen taivas. Pilvinen sää vai savusumua? Lentoemäntä pyytää minua siirtymään takaisin omalle paikalleni.

Eikö täällä olekaan kesä? Pekingissä on lähes kymmenen astetta pakkasta, meidän porukalla kesävaatteet päällä! Talvitakit jätettiin Helsinkiin. Hyvä etten Havaiji-paitaa ja shortseja vaihtanut lähtiessä päälleni.

Tuloselvittelyt ja tarkastukset. Jonota, jonota, jonota! Sormenjäljet automaattiin. TRÖÖT! Automaatti töräyttää pahan äänen ja vilkuttaa punaista valoa, koska jotain menee väärin! TRÖÖT! TRÖÖT! Hymyttömät virkailijat tulevat paikalle. Älä laita niitä sormia rajojen yli! Virkailija kiskoo kättäni rajojen sisään. Se ei onnistu, koska pikkusormeni ei yllä rajalle. Onko sen pituudelle määrätty standardi? Tekee mieli huutaa, että ottakaa nyt hyvänen aika rennosti! Virkailijat ovat vilkkaalla lentokentällä tottuneet siihen, että asioiden pitää sujua nopeasti. Viimein onnistuu yksilöllisyyden dokumentointi tältä epäonnisimmaltakin, jonka kohdalle on liian lyhyen pikkusormen lisäksi sattunut viallinen automaatti!

Jonota, jonota, jonota. Monta tiskiä ja luukkua. Sormet, silmät, kasvot, passit skannataan. Haluatko skannata jalanjäljetkin? Otanko kengät pois? – Ääh, turha hermostua, kaikki on taas hyvin ja matka jatkuu, astun liukuport… TRÖÖT! Taas tein jotain väärin! Naisääni kovaäänisessä varoittaa kiinaksi jostakin! Varmaan otti kuvankin!

Tuleekohan sakkolappu postissa Ouluun? Nythän niillä on osoitteeni tiedossa, kun kaksi tuntia tietoja keräsivät!

Vessoja on paljon, ne ovat siistejä ja tilavia. Joissakin kopeissa on pöntön tilalla pelkkä reikä lattiassa! Noihin emme mene! Käytämme perinteisiä vessoja, mutta niissäkin on kai määräaika, koska pian pönttö huuhtoo itsensä, omia aikojaan! Istunto päättynyt, jatkapa matkaasi!

Pääsemme viimein ulos pihalle rukoilemaan ringissä, kädet kädessä. Se näyttää varmaan erikoiselta, koska kiinalainen bussikuski astuu autostaan ulos ihmettelemään meitä, jää paikalle tupakoimaan ja tarkkailemaan tilannetta.

Palelee niin, ettei ulos voi jäädä. Parasta unohtaa kaupunkikierros ja tyytyä vaeltamaan lentokentän pitkiä, kiiltäviä käytäviä, kunnes illalla myöhään pääsisimme jatkamaan kohti määränpäätämme. On hyvä jaloitella ennen puoli vuorokautta kestävää lentoa. Kaupoissa ei käy kuin luottokortti tai käteinen. Minulla ei ole kumpaakaan. Kauniita tavaroita voi kuitenkin katsella, värikkäitä silkkihuiveja, upeita laukkuja. Lentokenttä on siisti, kaunis ja rauhallinen. Kyllä, Pekingin lentokenttä on illan koittaessa rauhallinen, jopa hiljainen. Kovaäänisestä kuuluu kaunista taustamusiikkia, klassista musiikkia ja Amazing Grace! Ihailemme suurta kaunista kultakala-allasta lumpeenkukkineen.

Porukkamme tutustuu lentoaan odottelevaan kiinalaiseen perheeseen. He kertovat meistä huokuvan rakkautta. Kristinusko on heille tuttua. Heillä on kristitty ystävä ja he aikovat laittaa poikansa kristilliseen kouluun muutettuaan Australiaan. Ryhmämme esittää heille tanssin Pekingin lentokentällä!

10 000 Reason, Bless the Lord.

Koneeseen päästyämme väsymys ottaa vallan ja olen unessa jo ennen nousua. Puolet matkasta vierähtää huomaamatta nukkuessa. Indonesia, Australia, pitkästi merta ja vihdoin: maata näkyvissä.

Uusi-Seelanti!

Aucklandin lentokentälle saavuttaessa lämmin tuuli pyyhkäisee kasvoja. Nyt on kesä. Ikkunasta näkyy lentokoneita logona mustavalkoinen saniaisenlehvä. Hobitti-elokuvista tuttu kolmimetrinen kääpiö kirves kädessään toivottaa matkustajat tervetulleeksi! Lentokenttä on täynnä porukkaa hihattomissa paidoissa ja shortseissa, varvastossuissa tai avojaloin. Tummia, isokokoisia ihmisiä, maorejako? Pitkiä, leveäharteisia, isokouraisia, tuhteja. He hymyilevät meille! Täällä on hyvin rento ilmapiiri!

Ensivaikutelma Uudesta Seelannista on samanaikaisesti eksoottinen, länsimainen ja tarunomainen.

Meidät on nähty! Ihmiset jonossa huomioivat meidät ja juttelevat ystävällisesti.

Virkailija kyselee meiltä tavaroistamme, muttei tarkista mitään. Suomestako tullaan? Hän toivottaa hauskaa oleskelua Uudessa-Seelannissa.

Astumme ulos etsimään taksia. Ennen kuin menemme eteenpäin ja käytännön toimiin, haluaisin muistuttaa porukallemme, että olemme tulleet UUTEEN-SEELANTIIN! Pysähdytään ja ollaan hetki hiljaa, annetaan itsellemme aikaa tajuta, missä olemme…

Huomioni kiinnittyy puihin. Ihmeellisiä puita! En ole ikinä nähnyt tuollaisia. Kiemuraisia latvuksia, kerroksittain kasvavia kuusia, ja valtavia… niin, mitä puita ne ovat? Satumetsän puita? Ihan kuin joku olisi tarkoituksella suunnitellut ne mielikuvituksen kanssa. Ja niinhän se itse asiassa onkin!

Tuolla talon pihassa kasvaa appelsiinipuita ja magnolioita.

Laulukaskaiden sirinä huumaa tottumatonta korvaa. Siihen saa nyt tottua, koska tulemme kuulemaan tuota sirinää seuraavat seitsemän viikkoa yötä päivää. Tuskin maltan odottaa, että saan nähdä tuon äänen aiheuttajan.

Änkeämme taksin täyteen matkalaukkuja ja ihmisiä. Kuski ajaa väärällä puolen tietä. Vasemmanpuolinen liikenne. Loputtomia kiemuroita, liikenneympyröitä, maorinkielisiä kylttejä, ”Tahinga Lane, Manu Tapu Drive, Ihumatao Road…

Oseania. Todellakin niin kaukana kotoa, kun tällä planeetalla pääsee. Suomi on maapallon vastakkaisella puolella.

  1. King’s Kids leiri Aucklandissa

YWAM:in keskus, jonka vieressä on määränpäämme King’s Kids-leirikeskus. Lämmin kesä. Ryhmäläisemme ovat vaihtaneet shortseihin. Pihalla kasvaa valtavia palmuja. Korviahuumaava meteli. Nyt eivät asialla ole kaskaat, vaan kymmenet eri-ikäiset ja -kokoiset lapset. Ohjaajia ja lapsia on Brasiliasta, Etelä-Afrikasta, Kanadasta, USA:sta, Samoalta, ja tietysti Uudesta Seelannista. Meille näytetään huoneemme pitkän käytävän varrella. Kaksi kerrossänkyä. Yhteiselämämme alkaa.

Lapset ovat ohjaajien kanssa harjoitelleet laulu- ja tanssiesityksiä, joita haluavat esittää meille. Olemme väsyneitä, mutta totta kai haluamme nähdä esitykset!

Your love is chasing me down, chasing me down…

Vau, lapset ovat todella taitavia! Ohjelmisto on kuin ammattilaisten show!

Mieleni tekisi kovasti päästä ulos tutkimaan ympäristöä, mutta nyt ei ole aikaa. Leirillä on aikataulu ja ohjelma, johon hyppäämme mukaan. Tai no, ensimmäisenä päivänä saamme luistaa siitä. Aikaero ja väsymys…

Lyhyt kävely lähitienoolla, matalia yksikerroksisia omakotitaloja. Ei kerrostaloja, missään.

Tämä on niin sanottua köyhää aluetta. Talot ovat osittain remontin tarpeessa, pihat kunnostuksen, mutta autot pihalla ovat hienoja ja kiiltäviä. Ihmiset pihoillaan tervehtivät meitä ystävällisesti.

Pimeän tullen ei ulos voi mennä ja kaikki ovet lukitaan.

Auckland on maan suurin kaupunki. Suurin osa väestöstä asuu tällä alueella, myös suurin osa maoriväestöstä. Samoalta kotoisin oleva ohjaaja Theresa kertoo Aucklandissa asumisesta.

– Kaikki haluavat asua täällä. Kaupunki ei voi enää enempää laajeta. Liikenne on kaoottista. Asunnottomia on paljon ja kimppa-asuminen on yleistä. Vuokrat maksavat 500 dollaria viikolta.

Se tekee noin 1200 euroa kuukaudessa…

Nettiyhteys toimii huonosti. Yhteys Suomeen on poikki.

Aamuyöstä herään lintujen konserttiin. Ne esittelevät taitojaan; yksi puhaltaa taidokkaasti huiluun, toinen laulaa pitkän soolon. Sademetsän ääniä. Sitten rääkäisee kissa rikkoen rauhan. Se taisi saada saalista tai joutua tappeluun. Yritän raottaa verhoa nähdäkseni. Haluan mennä ulos… Aiheutan rapinoita ja saan kanssaihmiset kääntämään kylkeään kiukkuisesti. Kaikki nukkuvat ja ovet ovat yhä lukossa. Parasta pysyä hiljaa, kunnes muut heräävät. Mietin asioita sängyssä.

Uusi-Seelanti… uskomatonta olla viimein täällä! Kauan rukoilimme aktiokohdettamme ja välillä tuntui, ettei Jumala antaisi meille selkeätä vastausta. Hän puhui meille kuitenkin rohkaisevasti.

”Luottakaa, pidän huolen kaikesta!”

Timo sai rukouksessa sanat ”Pupu” ja ”kristalli”. Hän googlasi ja huomasi Pupu- nimisen paikan todellakin olevan olemassa ja sijaitsevan Uudessa-Seelannissa. Hän näki myös merestä nousevan vuoren, laivan sen edustalla, iglun ja reppumatkailijoita. Jyrki näki punaista hiekkaa, pingviinejä, jalanjäljet hiekalla, ja kirjaimet ”GB”. Hän tuskastui kerran kohdetta rukoillessamme ja sanoi päässään olevan vain pelkkää mustaa. Jussi sanoi siihen, että Uuden-Seelannin rugbyjoukkueen tunnus on ”All Blacks” ja mustavalkoinen saniaisenlehvä… niin, ja Ari näki bussin kulkevan jokilaaksossa ja tummat kiharat hiukset. Tarja näki kirkkaan auringon ja laivoja useaan kertaan.

Joku puhui tanssivasta hiekasta…

Itse näin kolme aluetta, kaksi isoa aluetta vierekkäin ja kolmannen pienemmän kauempana. Ehkä ne olivat Uusi-Seelanti ja Israel, johon osa ryhmästämme matkusti, sekä Viro, johon toteutettaisiin lyhyt aktio kesällä.

Israeliin matkustanut Heidi näki rukouksessa kaksi saarta

Nyt olimme kahden saaren maassa. Ehkä tuo kaikki muukin rukouksissa saatu tulisi meitä vielä täällä vastaan.

Iglu…? Keittiössä on ”Igloo”-merkkinen kylmäsäiliö…

Ja nyt ollaan siis lasten leirillä. Yhteisiä rukouksia, keskusteluja, tehtäviä, ruokajonoja, meteliä. Välillä ahtaudutaan autoihin ja ajetaan ihmisten ilmoille esiintymään ja evankelioimaan, keskustelemaan ihmisten kanssa. Ihmiset ovat hyvin avoimia. Meidän porukka esittää tanssiaan monessa yhteydessä, monenlaisille yleisöille, saaden aina hyvän vastaanoton.

Uimarannallakin esiinnytään, Mission Baylla, jonka nimi jo kaiken kertoo! Päätteeksi pääsemme mereen uimaan.

Upeita simpukankuoria rannalla! Eikö kukaan huomaa niitä? – Juulia huomaa. Hän kulkee pitkin rantaa poimien talteen aarteita. Täällä voisi viettää tuntikausia.

Veden suolaisuus yllättää Perämeren murtoveteen tottuneen. Se saa ihon ja hiukset tahmeiksi.

Kauempana häämöttää saari, vuori. Ohjaajana toimiva brasilialainen Gui kertoo sen olevan tulivuori Rangitoto. Jos Rangitoto purkautuisi, tsunami pyyhkäisisi kaupungin ylitse ja saisi aikaan hävityksen.

Elokuvailta kaupungilla. ”Näin koulutat lohikäärmeesi 3”. Kaikki saavat limsatölkin ja sipsipussin. Ilahdun niistä taatusti yhtä paljon kuin lapset. Suurin osa meidän porukastamme jättää elokuvan kuitenkin väliin ja lähtee sen sijaan Sky Towerin näköalatorniin ihailemaan Aucklandin kaupunkia. Mikä näkymä! Rangitotokin näkyy sieltä. Tornissa on säännöllisin välein lasilattiaa, jonka päälle uskaliaat uskaltavat astua. Alla on 300 metriä tyhjää. Lasin pettäessä olisimme hetkessä paitsi maassa, myös taivaassa. Lujille silti ottaa. Alitajunta huutaa, että lopeta pelleily! Olemme lopulta kaikki uskaliaita ja levitämme varpaamme lasille.

Tutustumme leirillä ohjaajana toimivaan maorityttöön Odeliaan. Odelia kertoo meille maorien kulttuurista ja tavoista. Hän aloittaa tervehtimällä meitä ”hongi”lla, perinteisellä maoritervehdyksellä, jossa otsat ja nenät painetaan vastakkain ja annetaan hengitysten sekoittua. Rukoilemme yhdessä.

Tutkimme karttaa ja kerromme Odelialle suunnitelmistamme. Hän kertoo Pupu-Springsin sijaitsevan Eteläsaarella Golden Bay-nimisellä alueella, josta hänen äitinsä suku on kotoisin! Alue on hänelle siis varsin tuttu. Pupu-springs on maoreiden pyhä paikka. Naiset ovat menneet sinne synnyttämään lapsia. Hän kertoo alueella olevan nykyään paljon New Agea, buddhalaisuutta, okkultismia, saatananpalvontaa. Odelia varoittaa meitä mielen hämmennyksen ja kuoleman hengestä, joka alueella vaikuttaa. Meidän tulee rukoilla ja kätkeytyä Jeesuksen veren suojiin, suojautua tuon hengen vaikutukselta.

Saamme siis arvokasta tietoa, joka auttaa meitä eteenpäin matkasuunnitelmissamme. Leirin päätyttyä matkustaisimme Golden Bayn alueelle rukoilemaan ja kohtaamaan ihmisiä.

Maorit ovat asuneet Uudessa Seelannissa satoja vuosia. Länsimainen kulttuuri on maassa nuorta, alle kaksisataa vuotta. Maorit olivat löytäneet saaren jo 1200-luvulla ja nimenneet sen Aotearoaksi, pitkän valkoisen pilven maaksi. Hollantilainen Abel Tasman oli ”löytänyt” Uuden-Seelannin 1600-luvulla. Hänen nimensä kertoo, minkä muun suuren saaren hän on löytänyt.

Nimi ”Zealand”, on hollantilaisten antama. ”Zeal” tarkoittaa intohimoa. Sillä tavalla ensimmäiset eurooppalaiset saarella kävijät maan kokivat. Ymmärsin tuon! James Cookin puolestaan ”löydettyä” maan uudelleen 1700-luvulla, maorien asuttama saari alkoi houkutella englantilaisia, muitakin kuin kauppiaita ja valaanpyytäjiä. Hajanaiset maoriheimot olivat taistelleet keskenään jo ennen englantilaisten tuloa. Nyt he saivat englantilaisilta aseita, jotka johtivat tappamisen uudelle tasolle, eli katastrofiin. Muitakin eurooppalaisia alkoivat kiinnostaa Uuden-Seelannin mahdollisuudet. Englantilaiset lupasivat turvata maoreille rauhan sekä keskenään, että ulkopuolisia tunkeilijoita vastaan. He saisivat samat oikeudet kuin englantilaiset, mutta luovuttaisivat maansa Englannin kuningattarelle, Viktorialle.

Vuonna 1840 tehtiin maoreiden ja englantilaisten valkonaamojen, eli pakeha:n välillä Waitangin paikkakunnalla sopimus, joka takaisi maoreille turvallisuuden. Päivä, jolloin sopimus tehtiin, on virallisesti Uuden-Seelannin valtion perustamispäivä.

Sitten kaikki oli maoreiden ja englantilaisten välillä hyvin ja he elivät sovussa rinnakkain nauttien molemmat sopimuksen tuomista eduista?

Ei.

Lyhyesti sanottuna englantilaiset ottivat maan haltuunsa, tekivät siitä Englannin siirtomaan.

Maorit ovat monella tapaa vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta kokenut kansa, kuten alkuperäiskansat usein. Toki oli oikeudentajuisia englantilaisia virkamiehiä ja lähetyssaarnaajia, jotka ajoivat myös maoreiden asioita.

Yhdenkin ihmisen Jumalan mielen mukainen asenne ja oikeamielinen toiminta oikeassa paikassa voi vaikuttaa monen ihmisen elämään ja jopa historian kulkuun.

Maorit kertoivat tarinaa esi-isistään, joille Jumala ilmestyi ja kertoi heidän maahansa tulevan valkoihoisia kertomaan heille itsestään, suuresta Jumalasta, kaiken luojasta. Kun sitten ensimmäiset lähetyssaarnaajat kertoivat evankeliumia, maorit tiesivät ottaa sanoman vastaan. He olivat kansana olleet peräti 90-prosenttisesti uskossa Jumalaan. Tänä päivänä useimmat ovat maallistuneita ja luopuneita uskosta. Päihteet, työttömyys, köyhyys, perheväkivalta, rikollisuus, asunnottomuus, itsemurhat… Maorit ovat uljas kansa, ylpeä kulttuuristaan ja juuristaan. He ovat nousemassa ja ottamassa heille kuuluvaa paikkaansa maansa yhteiskunnassa.

Nöyrinä voimme vain kuunnella ja oppia heidän kokemastaan, siunata heitä ja rukoilla heidän puolestaan.

Kuunnella oikeasti. Asiat eivät ole yksiselitteisiä tai mustavalkoisia. Olemme täällä oppimassa.

Meidänkin maassamme on alas painettuja kansoja.

Uutta-Seelantia kutsutaan Jumalan vyöhykkeeksi , (God’s Zone), ja Jumalan omaksi maaksi (God’s own country) koska maa on luontonsa puolesta niin kaunis ja turvallinen. Sikäläisessä luonnossa ei ihmistä lukuun ottamatta ole mitään vaarallista elollista. Saari on erkaantunut Australian mantereesta varhaisessa vaiheessa ja säilyttänyt omaleimaisuutensa. Kasvisto ja eläimistö ovat ainutlaatuisia. Monet muualta hävinneet lajit yhä elävät siellä, esimerkiksi tuatara, dinojakin vanhempi lisko. Maanisäkkäät ovat ennen eurooppalaisten tuloa puuttuneet täysin. Ei ollut jyrsijöitä, petoja, kissoja, koiria… Tuula kysyy Odelialta maorinkielistä nimeä oravalle. Odelia näyttää mietteliäältä ja sanoo, ettei nimeä ole, koska oravia ei ollut, eikä edelleenkään ole. Saari on ollut lintujen ja liskojen valtakuntaa, tosin merileijonia ja hylkeitä on rannoilla asunut, samoin delfiinejä meressä, eli merinisäkkäitä. Lentokyvyttömiä lintulajeja on ollut monia, suurimpana valtavankokoinen moa-lintu, jonka maorit tosin metsästivät sukupuuttoon jo satoja vuosia sitten.

Kolmimetrisestä ja kolmisataakiloisesta moasta sai kerralla paljon ruokaa…

Joona saa demonstroida moan kokoa suhteessa omaansa. Kuvassa myös niin ikään sukupuuttoon kuollut haastinkotka, joka kokonsa puolesta saattoi jahdata jopa moa-lintuja.

Maan tunnus on kiwi-lintu, lentokyvytön, hyvin arka yöeläin, jota on vaikeaa päästä näkemään. ”Kiwi” voi tarkoittaa paitsi lintua tai hedelmää, myös ihmistä, syntyperäistä Uuden-Seelannin asukasta.

Koska maapetoja ei ollut, monet linnut olivat pärjänneet ilman lentokykyä.

Täällä on papukaijojakin!

Ja todellakin, pingviinejä asuu Eteläsaarella! Pingviinit.

Oma lintusuosikkini on ehdottomasti rannoilla käyskentelevä musta osterilintu, oystercatcher, maoriksi torea-pango, söpö kahlaaja, jolla on punaiset jalat, punainen pitkä nokka ja punaiset silmänympärykset. Suomenkielinen virallinen nimi on nokimeriharakka. Tätä lajia tavataan vain Uuden Seelannin rannoilla.

Ei käärmeitä, ei vaarallisia hyönteisiä, ei hämähäkkejä, ei skorpioneja, polttavia meduusoita, paarmoja, punkkeja, eikä juurikaan hyttysiä! Ihan saa rauhassa nauttia kesän lämmöstä!

Metsässä voi halutessaan kävellä avojaloin. Mikään ei pure, pistä tai polta. Edes nokkonen ei kasva täällä!

Haitkaan eivät pure Uudessa-Seelannissa, ne purevat vain Australian vesillä.

Eurooppalaisten mukana Uuteen Seelannin luontoon levisi vieraslajeina esimerkiksi opossumi, rotta, hiiri, kärppä, kissa, kani ja ampiainen. Varsinkin opossumi, eli pussirotta, on viheliäinen riesa, joka levittää tauteja ja hävittää lintuja rosvoamalla munia. Ei opossumi sille mitään voi. Vieraslajien leviäminen on aina ihmisen vika ja niiden hävittäminen on ikävää ja vaikeaa. Maan ainutlaatuinen oma herkkä eläin- ja kasvikunta on todella suojelemisen arvoinen! Siksi maahan tultaessa ollaan tullissa hyvin tarkkoja vieraslajien ja kasvitautien varalta. Mitään orgaanista ei mukana sovi olla. Edes käytössä olleita retkeily- tai kalastusvälineitä ei maahan saa tuoda. Vaelluskengätkin huomioitiin tullissa. Tosin virkailijalle riitti vakuudeksi, että sanoin käyttäneeni kenkiä viimeksi lumessa. Puhtaat siis.

Ennen ihmisten tuloa pohjoissaarta peittäneet, nyt harvinaisemmiksi käyneet, jopa kaksituhatvuotisiksi elävät kauri-puut kärsivät maaperän kautta leviävästä sienitaudista, joka tappaa kaikenikäisiä puita suojeluyrityksistä huolimatta. Ihmisiä kehotetaan puhdistamaan kenkiään ja pysymään etäällä kaurien juuristoista.

Jännittäviä puulajeja on niin paljon, etten enää jaksa rasittaa ihmisiä kyselemällä niistä. Turhaan raahaan taskussani lehtiä ja oksia ja levitän niitä pöydille. Eivät ihmiset tiedä niiden nimiä. Nettikään ei toimi, joten googlata en voi. Toisinaan jotkut innostuvat ottamaan puista selvää, kuten Kings’ Kidsin Aucklandiin tuonut Chris Stitt. Hän kävi hakemassa autostaan vanhan luonto-oppaan, jota tutkimme menestyksellä. Punaisena kukkiva ”joulupuu” on nimeltään Pohutukawa. Kerroksittain kasvava ”kuusi” on oikeasti mänty, eli Norfolk Pine. Hei! Norfolk Pineahan saa Suomesta joulun aikaan ruukuissa! Sehän se on! Sama puu! No niin, tiedän jo millainen joulukuusi minulla ensi jouluna on. Sen oksille voisi ripustaa simpukankuoria. Jatkaisiko puu elämäänsä Suomessa ulkosalla?

Lähetyssaarnaajat istuttivat mielellään pihalleen Norfolk Pinea, koska puun latvassa on luonnostaan risti.

Lehtipuut eivät täällä kerralla pudota lehtiään, vaan pysyvät vihreinä vuoden ympäri. Lähemmin tarkasteltuna kaikki kasvun vaiheet ovat puussa läsnä yhtä aikaa; monen ikäiset lehdet, kukat, marjat. Suomessa puiden täytyy lyhyen kesän aikana puskea esiin kaikki vaiheet peräkkäin, ennen pitkää talvilepoa.

Leiriläisten ikä on 4-17 vuotta. Osa lapsista tulee rikkinäisistä taustoista. Yhteiset rukoukset ja keskustelut pienryhmissä ovat tärkeitä. Lapsille opetetaan rukouksen ja henkilökohtaisen suhteen merkitystä taivaan Isään. Heitä rohkaistaan tuomaan esille ajatuksiaan ja rukouksen aikana saamiaan näkyjä. Olen otettu, kuinka taidolla ohjaajat välittävät lapsille paitsi Jumalan, myös oman itsensä ja toisten ihmisten kunnioittamisen. Siihen kuuluu paitsi rukous ja kiittäminen, myös toisten kuunteleminen ja täsmällisyys. Villiintyjiä ojennetaan paheksumatta, mutta lujasti. Päivän kulku sujuu äänekkäästi, mutta hienosti ja saamme olla mukana auttamassa! Lapset ovat söpöjä ja kohteliaita.

Korealaiset pikkupojat koputtavat ovellemme.

– Nyt olis ötökkä…

He haluavat ylpeänä näyttää kiitolliselle ötökkäleidille nimensä mukaisen, kädellään pomppivan hyppivän hämähäkin.

Viimeinen ilta, päätösjuhlat. Leiri päättyy ja lapset lähtevät koteihinsa. Tulee aivan liian hiljaista. Päätämme lähteä mekin, päivää ennen suunniteltua. Matkustamme etelään. Lentokone, bussi vai vuokra-auto? Junan voi unohtaa. Junaverkosto ei ole yhtä toimiva kuin Euroopassa. Maaston huomioon ottaen se ei ole ihme.

Tarja tutkii vaihtoehtoja pitkälle yöhön.

Bussi. Bussi. Se on edullisin tapa päästä Pohjoissaaren eteläosaan ja Wellingtoniin, pääkaupunkiin. Bussilla matkatessa näkisimme myös maisemia! Wellingtonista jatkaisimme laivalla eteläsaarelle.

Matkalla Eteläsaarelle; Wellington, Picton, Nelson

Skip-bussi. Edullinen, ilmastoitu, moderni, pehmeäpenkkinen bussi WC:llä ja puhelimen latauspisteellä. Täydellinen meille! Upeita maisemia. Välipysähdyksiä ja taukoja pienissä kaupungeissa ja kylissä. Nyt pääsemme vihdoin kunnolla näkemään, mihin oikein olemme tulleet. Kumpuilevia vihreitä maisemia silmänkantamattomiin, kiemurtelevia teitä, rotkoja, jättimäisiä saniaisia, palmuja, ja joka paikassa mustia lehmiä ja valkoisia lampaita, jyrkillä rinteilläkin. Koko maa on täynnä lampaita. Niitä on kuulemma enemmän kuin ihmisiä. Tarja pohtii lampaita.

– Tuollaisia mekin saamme olla, mennä vain sinne mihin paimen ohjaa! Bää!

Katselen viereisellä kaistalla ajavaa tukkiautoa, joka on täyttynyt muutamasta valtavasta puunrungosta. Mihinkähän nuo eksoottiset puut päätyvät? Vientiin? Ruokailuryhmiksi Ikeaan? Eivät taida enää käyttää eksoottisia lajeja, ainakaan uhanalaisia. Eiväthän? Puulaji, jonka nimeä en muista, on kuulemma niin kovaa, ettei se pala tulessakaan. Siitä on tehty jopa tulisijoja… no huhhuh, olenko nähnyt unta, voisiko tuo pitää paikkansa? Parasta olla ajattelematta ainakaan ääneen…

Uusi-Seelanti tuottaa monia hyviä asioita. On vaikeaa mieltää, ettei maalla ole naapureita. Yhteinen raja on vain Tyynen Valtameren kanssa! Sellaisen naapurin kanssa asiat voi sopia yhteisymmärryksessä? Odotettavissa ei ole paljoa hankaluuksia, saati tunkeilua, tai ehkä korkeintaan tsunamien muodossa.

Monet uusiseelantilaiset eivät ole koskaan käyneet muissa maissa, edes toisella saarellaan. Maan eristyneisyys luo tiettyä vapautta? Kaikki mitä tehdään, voidaan tehdä vain oman maan ehdoilla ja hyväksi? No ei se tietenkään ihan noin voi olla… varmasti yhteistyö ja vienti muihin maihin ovat tärkeitä Uudelle-Seelannille. ”No man is an island”, vaikka saari onkin … ja vaikka sijainniltaan eristyksissä, eivät he maapallolla yksin ole. Maapallolla, joka pienenee koko ajan. Kaikki muuttuu ja menee eteenpäin. Elämä saarellakin on muuttunut valtavasti siitä, kun ensimmäiset tummahiuksiset, kiharatukkaiset maorit astuivat maihin waka-kanooteistaan. Siitä on nyt noin seitsemänsataa vuotta.

Tapailen mielessäni Odelian opettamia maorinkielisiä sanoja. Te Atua, Jumala. Ihu Karaiti, Jeesus Kristus. Wahine, nainen. Tama, mies. Aroha, rakkaus. Kia ora, terve! Kei te pehea koe? Mitä kuuluu? Suomalaiselle maorinkielisten sanojen ääntäminen on helppoa. Kielissä on samoja sanoja vaikka kuinka paljon; poro, taika, maha, moka, koru… merkitys tosin on ihan eri.

Etäällä häämöttivät uhkaavan näköiset vuoret lumisine huippuineen, pilviverhossa. Tulivuoria! Tongariro, joka koostuu kolmesta vuoresta. Voisiko se olla…?

Aivan oikein, tämä on Taru sormusten herrasta elokuvan Mordor ja Mount Ngauruhoe eli Tuomiovuori, se, johon sormus hävitettiin! Mordorrrr!

Käytävän toisella puolella istuva nuori mies vetää verhot kiinni ja alkaa nukkua! Mitä ihmettä? Pitää olla maisemiin turtunut paikallinen…?

Merenvihreät aallot lyövät kaiteen taakse tien viereen. Merenrantako? Ei vielä, vaan Lake Taupo, maan suurin järvi. Kamera esiin! Ääh, puhelimen muisti on täyttynyt kuvista ja videoista yhden päivän aikana, ja kuvaaminen tyssää siihen.

Tulemme Wellingtoniin iltapimeällä, pääkaupunkiin, joka tosin on paljon pienempi kuin Auckland. Tarja on varannut meille yösijat eräästä Backpackersistä, eli reppumatkaajien hostellista. Etsimme paikan kartalta ja lähdemme vetämään matkalaukkujamme pitkin Wellingtonin katuja. Väsymys painaa, samoin matkalaukut. Hostelliin on matkaa. Loputtomasti liikennevaloja. Yritän jättäytyä jälkeen. Kaikki ovat väsyneitä ja monenlaisia kiihkeitä tunnetiloja risteilee porukassa. Haluan rauhassa tunnustella kaupungin ilmapiiriä, kuten aina saapuessamme uuteen paikkaan. Kaupungin valot pimeässä yössä, liikenteen äänet. Lämmin tuuli puhaltaa mereltä. Ihmiset istuvat ravintoloissa.

Yöpaikkamme löytyy onneksi viimein, ja huolimatta keskustan liikenteen, paukkuvien vesijohtojen ja reppukansan aiheuttamasta metelistä nukumme jo pian.

Aamuvarhaisella raahaamme taas matkalaukkujamme rantatietä pitkin. Tuula kutsuu minua. Hän on bongannut kadulta suurikokoisen kuolleen ötökän. Se on weta-sirkka. Olen odottanut sellaisen näkemistä, joskaan en ihan tällä tavalla… Weta-sirkat, Uuden-Seelannin erikoisuuksia ötökkämaailmassa, useita lajeja isokokoisia lentokyvyttömiä sirkkoja. Isoimmat voivat olla jopa 20-senttisiä ja painaa useita kymmeniä grammoja. Tämä on hyvin komea ruskearaidallinen Wellington Tree Weta, nimikkokaupunkinsa kadulla. Linttaan astuttu? Miten surullista. Tuosta kuuluisi saada rangaistus.

Ihmiset…

Tämä on kuitenkin toistaiseksi ainoa tilaisuuteni nähdä weta, joka on yöeläjä ja oleilee varmaan pääasiassa muualla kuin pääkaupungin kadulla.

Seuraavalla Uuden-Seelannin reissullani elän kuin Tarzan, tai yövyn ainakin yhden yön metsässä…

Te Papa Tongareva. Kansallismuseo. Saamme laukkumme sinne säilytykseen ja levittäydymme alueelle.

Maorien kulttuuria.

Kiinalaiset terrakotta-sotilaat jäivät Kiinassa näkemättä, nyt niitäkin on näytteillä Wellingtonissa.

Ruokamarkkinat museon takana. Hedelmiä, hedelmiä, hedelmiä. Värejä, ihmisiä, eri kieliä, etnisiä ruokakojuja. Taustalla rinteitä, joilla upeita taloja, kirkkokin. Aurinko porottaa. Merivesi on kirkasta, puhdasta. Ihmiset uivat vilkkaassa torin rannassa veneiden vieressä. Uimapukuni on harmi kyllä jäänyt matkalaukkuun. Kiirekin painaa, laiva lähtee kohta.

Seuraavaksi raahaamme laukkumme bussiasemalle, josta bussilla laivalle ja laivalla kohti eteläsaarta! Mieltäni jää kaihertamaan eräs paikka Wellingtonissa, jossa olin kovasti halunnut käydä, mutta aikaa ei ollut. Olin varovasti unelmoinut siitä jo Suomessa. Se oli nyt ollut hyvin lähellä, mutta liian kaukana. En siis maininnut siitä kenellekään mitään.

Mutta Jumala, ehkä tilaisuus tarjoutuisi joskus myöhemmin? Nyt ei kai ollut tarkoitus…? Ehkä vielä joskus palaan tänne?

Ehkä se ei ollut lähetysmatkalle sopiva kohde.

Laiva. Laiva lähtee rannasta kohti eteläsaarta, komeat Wellingtonin kukkulat jäävät taakse. Laiva kulkee koko kolmituntisen matkan ajan vehreän saariston halki. Pieniä, asumattomia, jyrkkärantaisia, kumpuilevia saaria. Ei tässä malta sisälle mennä, vaikka tuulee melkoisesti ja suurin osa porukasta on vetäytynyt sisätiloihin. Otan tästä kaiken irti.

Jossain vaiheessa meidät kuitenkin kutsutaan sisään. Raamatuntutkiskelutunti, Apostolien teot. Oletteko tosissanne! Anteeksi Jumala, mutta mehän lähestymme määränpäätämme, eteläsaaren pikkukaupunkia Pictonia. Haluan ulos näkemään! Apostolit eivät karkaa minnekään.

Pictonissa kysymme eräältä bussikuskilta, ottaisiko hän meidät kyytiin Nelsoniin, jossa meillä on varattu yöpyminen retkeilymajassa. Emme varanneet bussimatkaa etukäteen.

Pääsemme mukaan. Seuraa tunnin ajan erittäin mutkaisia vuoristoteitä kuskin hurjastellessa reipasta vauhtia. Bussin jarrut varmaan hehkuvat punaisina. Käsityksen korkeudesta saa, kun rotkon pohja vilahtelee palmujen ja saniaisten välissä. Toki haluaisin sinne tutkimusretkelle, mutten alas vyöryvän bussin mukana. Parasta olla katsomatta syvyyksiin.

Kuski vie meidät, ei pelkästään Nelsoniin, vaan jopa perille määränpäähämme keskustaan! Uskomatonta. Kuskilla on kiire, hän pysähtyy retkeilymajan kohdalle, purkaa laukkumme tavaratilasta ja kehottaa meitä poistumaan nopeasti. Tähän ei voi parkkeerata. Tuula hyppää takaisin bussiin evankelioimaan kuskia, joka kiireen keskellä ottaa Jeesuksen vastaan elämäänsä.

Miten tuo on mahdollista? Tuula korjaa satoa välittämättä ajankohdasta, ”valmiita kaloja” kuten hän sanoo. Mistä hän tunnistaa valmiit kalat? Hänellä täytyy olla Jumalan antama voitelu tähän!

Omalle kohdalleni sattuu aina keskeneräisiä kaloja, kovapäisiä luupäitä, oikeita vasarahaita!

Jumala käyttää meitä onneksi moninaisesti ja yksilöllisesti.

Nelson on … viehättävä. Se sana tulee mieleen ensimmäisenä. Ostoskatuja putiikkeineen, puistoja, kauniita rakennuksia.

Yöpaikkamme Abel’s Backpackers on kaupungin keskustassa, ostoskadun varrella, lähellä kukkulan päällä sijaitsevaa komeaa anglikaanikirkkoa.

Abel’s… Abel Tasman’s?

Backpackers on sokkeloinen labyrintti. Ovia ja portaita yllättävissä paikoissa. Onko tuon oven takana vessa vai päätyykö sen kautta katolle?

Yöllä vessaa etsiessäni saan tietää vastauksen! Jos olisin ollut vähääkään enemmän unissani, olisin pudonnut alas katolta.

Suomessa sadat turvamääräykset olisivat kieltäneet koko retkeilymajan olemassaolon.

Keittiö on täynnä itselleen ruokaa laittavia reppumatkaajia. Tungoksesta huolimatta keskinäinen kunnioitus ja hyvät tavat toimivat. Voisin tottua tällaiseen elämään! Olisinpa parikymppinen! Melko varmasti lähtisin pitkälle reppureissulle Uuteen Seelantiin!

Tosin… mitä väliä iällä on, jos kunto riittää? Tyhmää keksiä itselleen olemattomia rajoitteita?

Olemme käyneet kaupassa ja hommanneet evästä. Hyvänmakuisia kananmunia! Eivät maistu kalalle, kuten tehomunaloitten munat, joiden munijoita ruokitaan kalajauholla. Nämä ovat kyllä saaneet jotain parempaa syödäkseen. Kanat ovat ehkä päässeet lehmien ja lampaiden tavoin ulos nauttimaan kanan elämästä, kuopimaan ruohon seasta toukkia? Maussa sen tuntee.

Netti toimii aulan sohvan kohdalla. Saan lähetettyä terveiset ja pari kuvaa kotimaahan. Saksalaiset nuoret siivoavat huoneita ja vaihtavat lakanoita. He kertovat olleensa Uudessa-Seelannissa jo useita kuukausia, aikoen jäädä vielä muutamaksi viikoksi. Heillä on työviisumi. Se sallii heidän tehdä töitä esimerkiksi ravintoloissa, maatiloilla ja parhaillaan tuossa nimenomaisessa retkeilymajassa. Näin he tienaavat elämisensä ja näkevät samalla maata ja ihmisiä. Monet reppumatkailijat viettävät kuukausia Uudessa-Seelannissa toimien tuolla tavalla. Uusi-Seelanti on viinin- ja kiivintuottaja. Kiivitarhoilla tarvitaan poimijoita…

Korvani eivät tosin voi olla kuulematta työehtojen toteutumisen epäkohtia, joita he käyvät keskenään läpi juttutuokiomme jälkeen. Edes Uudessa Seelannissa ei mene kuin Strömsössä.

Vuokraamme kahdentoista hengen auton, ja lähdemme kohti Golden Bayta. Maisemat ovat olleet hyvin vaihtelevia. Vuorten ja rantojen jälkeen näemme nyt valtavia tasankoja, viinitarhoja ja kiivitarhoja, silmänkantamattomiin.

Tuttu nimi vilahtaa jälleen. Abel Tasman National Park.

Hei Kapteeni Cook, täällä tiedetään kuka maan löysi ensin!

Saavumme merenrantaan! Golden Bay, GB! Ehkä joku esi-isäni löysi ensimmäisenä tämän lahden…

Takaka, Onekaka, Golden Bay

Odelia oli oikeassa kertoessaan New Agesta. Kylän, vai kaupunkiko tämä on, kadut ovat täynnä putiikkeja, joissa myydään Buddha-patsaita, kristalleja, basaarityylisiä värikkäitä vaatteita, ”henkistä” materiaalia…

Kaduilla kulkee turisteja ja hippejä, avojaloin. Rauhan ja totuuden etsijöitä. Joidenkin kodittoman näköisten etsijöiden tyhjä katse kertoo, että etsintä on kesken. Se myös jatkuu sellaisena, koska todellinen rauha tulee Rauhan Ruhtinaalta, Jeesukselta, joka on myös Totuus. Ensivaikutelma vapaudestaan on näennäistä. Vain itse Jumala voi antaa ihmisen sisimpään todellisen rauhan ja vapauden. Ja mitä hyödyttää biodynaamisten kasvisten syönti, jos keho myrkytetään huumeilla? Lähitienoolla järjestetään piakkoin suuri New Age-festivaali. Pelkkä sisäänpääsy alueelle maksaa satoja dollareita. New Agen ympärillä pyörii liiketoimintaa…

Täällä on paljon työmaata ja rukoiltavaa. Olkoon tämä alue kirjaimellisesti God’s Zone, ja vihollinen toimintoineen hävitettävä vieraslaji!

Tarja on varannut käyttöömme rantatalon. Retkeilymajojen jälkeen se kuulostaa luksukselta. Kymmenen hengen porukalle kokonaisen talon vuokraaminen tulee retkeilymajaa halvemmaksi. Rantatalo… kuulostaa hienolta. Kohta näemme mikä on totuus.

”Shambhala”. Pieni käsintehty tienviitta vilahtaa ohitsemme yllättäen.

Jarrutus ja kääntö takaisin.

Vastapäinen Mussell Inn-simpukkaravintola saa toimia jatkossa maanmerkkinä. Näyttääkin olevan suosittu paikka, koska tienvarret ovat pitkältä matkalta täynnä parkkeerattuja autoja.

Ajamme metsän läpi yhä kapenevaa hiekkatietä, kunnes tulemme suuren talon kohdalle.

Kun pääsemme autosta ulos, totuus paljastuu. Se on paljon ihmeellisempi kuin osasimme odottaa. Palmujen takaa paljastuva merimaisema on niin upea, että alkaa naurattaa. Täälläkö yövymme, oikeasti? Haluaisin rynnätä heti rantaan, mutta tavarat täytyy kantaa sisälle ensin. Paikan omistaja ja vuokraaja, John, tulee paikalle kertomaan käytännön asioita. Hän asuu viereisessä talossa, jota ei puustolta meidän talollemme näy. Meidän talollemme. Saamme nyt viettää aikaa meidän talollamme keskenämme, tehdä itse ruokaa keittiössä ja kuljeksia vapaasti ulkona. Lisäksi meillä on auto, jolla voimme liikkua mihin tahdomme!

Paikkamme on myös Buddhalainen jooga-retriitti, hiljentymisen paikka. John on taiteilija, joka on koristellut tienoon buddha-patsailla ja keraamisilla ornamenteilla koristelluilla kivetyksillä.

Aivan sama, meissä on Pyhä Henki! Ei meidän tarvitse välittää noista patsaista, jotka esittävät luotua ihmistä. Tämäkin paikka kuuluu oikeasti Jumalalle. Hän on kaiken luoja ja hallitsija ja omistaa täälläkin jokaisen kiven ja kannon. Vaikka olen yleensä herkkänä ilmapiirin suhteen, en koe täällä mitään painostavaa. Rukoilemme yhdessä, kuten aina saapuessamme uuteen paikkaan. Kätkeydymme Jeesuksen veren suojaan. Kirjoitamme raamatunlauseita paperilapuille ja jaamme niitä patsaiden käsiin, kaivamme pihalle ja hautaamme rannalle.

Uimapuku päälle ja rantaan! Nopea kävely metsikön poikki. Kasvaako tuossa sitruunoita? Rosmariini, oleanteri, bambukin! Kaskaat sirittävät niin, että korvia huumaa. Toiset sirittävät, toiset lyövät tahtia. Tämä on hyvin harjoiteltu konsertti. Kihikihi wawa. Ei ole vaikea arvata, mistä kaskas sai maorinkielisen nimensä. Näkisinpä yhden. Taatusti ovat komeita. Niitä täytyy olla tuhansia, eikö yksi kihikihi voisi eksyä porukasta ja näyttäytyä?

Äkkiä edessä levittäytyy meri koko komeudessaan. Golden Bay. Tyrskyt lyövät rantaan. Kilometrikaupalla merenrantaa molempiin suuntiin. Ketään ei näy, vain muutamia osterilintuja. Ranta on täynnä kaikkea mielenkiintoista, jota tulisin tutkimaan myöhemmin.

Jätämme vaatteemme rannalle ja menemme veteen. Ihanaa, kirkasta, lämmintä, suolaista merivettä! Aallot keinuttavat uimamiehiä ja – naisia.

Rannalle palatessamme nousuvesi on yllättänyt ja saavuttanut rantaan jätetyt tavarat. Niitä uskomatonta kyllä kelluu yhä käden ulottuvilla meressä, esimerkiksi Timon tarpeelliset silmälasit! Uusi puhelin taitaa kyllä olla mennyttä?

Pimeä tulee nopeasti. Kuutamo valaisee merenrantaa. Tähtitaivas näyttää erilaiselta kuin Suomessa.

Uudessa-Seelannissa kesä on talvella ja talvi kesällä. Kuuminta on tammi-helmikuussa ja kylmintä kesä-heinäkuussa. Etelässä on kylmintä, pohjoisessa lämpimintä. Autoa ajetaan tien vasemmalla puolella. Kuun kasvaessa siitä näkyy vasemmanpuolinen sirppi, toisin kuin meillä.

Ihmisiä on joka puolella kahdenlaisia. Niitä, jotka väsyvät, haukottelevat illan koittaessa ja odottavat nukkumaanmenoa, ja niitä, jotka edellä mainittujen väsyessä piristyvät ja alkavat puskea ideoita, mitä kaikkea vielä voitaisiin sille iltaa touhuta, kaikki yhdessä, porukalla, jee!

Ei… Parasta häipyä vähin äänin…

Itse pidän hyvin varhaisista aamuista. Tuskin maltoin nukkua odottaessani aamun valkenemista.

Vedin repun selkääni ja painoin oven hiljaa kiinni toisten nukkuessa.

Rannalle!

Ei epäilystäkään, tämä on sielunmaisemani!

On hyvä nyt kävellä yksin rannalla Jumalan läsnäolossa. Tarvitsen kipeästi tunnetta siitä, että olemassaoloni on oikeutettua. Tässä on nyt kyse elämänmittaisesta ongelmasta.

Istun rukoilemaan ja pohtimaan asioita ajopuun päälle, tutkin laskuveden paljastamia meren ihmeellisyyksiä, kävelen kilometrikaupalla rantaa pitkin, käyn uimassa osterilintujen käyskennellessä rannalla. Kellun meressä ja katselen taivaalle. Kultalahti on päässyt Golden Baylle, ja on kuin kotonaan. Tunnen Jumalan iloitsevan minun ilostani. Saan olla olemassa.

Osterilinnut köpöttelevät pariskuntina etsimässä simpukoita ja muita meren herkkuja, joita availevat pitkällä nokallaan. Lähestyttäessä ne eivät suinkaan lähde lentoon, vaan ääntelevät hädissään ja yrittävät piiloutua kumartumalla kivien taakse. Surkea piilopaikka hymyilyttää, mutten halua aiheuttaa turhaa pelkoa, joten pysyttelen kauempana.

Ihmettelen rannalla simpukankuoria ja hienoja kiviä. Kaksi suurta kotiloa taistelee keskenään vedessä. Tuolla kotilolla on silmät! Se katsoo minuun! Pienet merivuokot reagoivat kosketukseen. Tuossa menee meritähti! Entä mikä ihme tuo on? Elävä kivi? En ole ikinä nähnyt tuollaista! En enempää ihmettelisi, vaikka kivi ottaisi jalat alleen ja lähtisi juoksemaan.

En tiedä mihin katsoa seuraavaksi.

Tunnen itseni kymmenvuotiaaksi. Reppuni täyttyy aarteista, eli kivistä, simpukankuorista, lehdistä ja oksista.Tämä valtakunta on täynnä kaikenlaista aistittavaa. Elämää monessa muodossa.

Pyhä Henki kehottaa keräämään voimia. Tulen tarvitsemaan niitä seuraavien viikkojen aikana. Minulla on jotain raskasta edessäni. Tunnen sen. Istun ajopuun päälle, panen silmät kiinni ja nautin olostani. Nostan käteni sormiani harottaen ja katson sitä upeaa maisemaa vasten. Kyllä minä näytän todella olevan täällä Uudessa Seelannissa. Olen kiitollinen Jumalalle, että Hän toi minut tänne. En olisi itse koskaan osannut tällaista edes pyytää. Tämä on aivan uskomatonta viidentoista vuoden vaikean masennuksen jälkeen! Jumala nosti minut tuosta tilasta ja antoi voimat muutoksiin.

Rukoilen ryhmäläisten puolesta, yhdessä ja erikseen. Aika, jota vietämme rantatalossa, on merkityksellistä ryhmän yhtenäisyyden kannalta.

Huvittaa, kun joku käyttäytyy itselleen tyypillisellä tavalla. Ihmisillä on omituisia tapoja ja uskomuksia. Ihan täyspäisillä ihmisillä. Ne auttavat heitä selviytymään päivästään! Meitä on joka lähtöön, todellakin! Nauran sitä itsekseni, rakkaudella.

John aikoo tulla päivällä opastamaan meitä pyykinpesussa, kellonaika on sovittu. Pyykkiä on kertynyt valtavat läjät! Me naiset olemme visusti erotelleet valkoiset vaatteemme ja hienopesua vaativat sifonkimme. Haluamme valvoa koneen täyttöä, nimimerkillä jo tarpeeksi pilalle pestyjä vaatteita… Myöhästymme rantaretken takia tapaamisesta pari minuuttia ja John on jo käynyt hakemassa pyykkimme. Vain Samuel on ollut paikalla ja miehet ovat reippaina ja hyvää tarkoittaen tunkeneet kaiken sekaisin koneeseen ja painaneet starttinappulaa.

Tuulan ilme… ei hyvää päivää…!

Kiiruhdamme paikalle katsomaan, olisiko mitään enää tehtävissä. Pyykkikoneet ovat metsikön keskellä katoksen alla, kuin viidakossa. Yllätys, yllätys, kone ei ollut käynnistynyt! Ilmeisesti se oli ängetty liian täyteen. Kiitos Jumala! Pääsemme korjaamaan asian.

Pyykkikoneen yläpuolella katoksessa väijyy verkoissaan kaksi isoa mustaa hämähäkkiä. Katipo? Ainoa Uuden-Seelannin myrkyllinen hämähäkki? Henki ei pistoksesta lähtisi, mutta rajuja oireita saattaisi tulla.

Ei, nämä ovat isompia ja kuvio puuttuu. Olisi ollut hienoa nähdä Katipo, Uuden-Seelannin musta leski.

Katoksen seinämä on täynnä kaskaiden nahanluonnissaan jälkeensä jättämiä tyhjiä kuoria. Tunnen suurta mielihyvää. Miten upeaa saada todistaa, mitä kaikkea Jumalan luonnossa tapahtuu! Haluaisin oppia kaikki ötökät ja kasvit näkemällä ne omin silmin luontaisessa ympäristössään!

Pidämme raamattutunteja, rukoilemme, keskustelemme, opimme toisistamme ja toisiltamme. Saamme nauttia vapaudesta. Retkeilemme, laulamme, evankelioimme, rukoilemme ihmisten ja seudun puolesta.

Teemme retken Waikoropupu-Springsiin. Pupu, ensimmäinen Jumalalta saatu vihjeemme koskien aktiokohdettamme. Nyt olemme Pupussa, ihan konkreettisesti! Ihmeellinen Jumala! Hän halusi meidät tänne! Kristallinkirkas vesi. Soisessa maastossa sijaitsevasta lähteestä pulppuaa todellakin kristallinkirkas vesi. Tämä on maorien pyhä paikka.

Laulamme ja rukoilemme. Pimeyden voimat väistykööt, tilalle armo ja rakkaus! Joona soittaa huuliharpulla ”Amazing Grace”, jonka sävelet jäävät leijumaan kirkkaan väreilevän veden pintaan. Olkoon tämä Jumalalle pyhitetty paikka.

Näemme opasteen, jossa lukee ”Dancing Sands”, eli tanssivat hiekat. Opasteessa kerrotaan kirkkaan veden vääristävän syvyysvaikutelmaa. Värikäs pohja näyttää olevan metrin syvyydessä, vaikka se oikeasti syvyyttä on lähes kolme metriä. Pohjasta pulppuava vesi sinkoaa kimaltelevat hiekkakiteet tanssimaan puoli metriä pinnan yläpuolella. Pääskyset saalistavat lähteen yllä lenteleviä hyönteisiä mukaillen hiekkakiteiden tanssia.

Tämä lähde on Jumalan taideteos. Näytökset alkavat joka aamu, jatkuen iltaan asti, sisältäen monta yhdessä vaikuttavaa osatekijää. Jumala halusi näyttää meille tämän!

Pyydämme ohikulkevaa nuorta ranskalaismiestä ottamaan meistä yhteiskuvan.

Myöhemmin ajamme ostoksille Countdowniin, supermarkettiin, jossa tapaamme tuon saman ranskalaismiehen. Mies kertoo meille Wharariki Beachistä, läheisestä rannasta, jolla näkisimme hylkeitä poikasineen. Juulia hihkuisi innosta jos kuulisi! Pian hihkuntaa jo kuuluukin, joten se merkitsee sitä, että menemme Wharariki Beachille! Yksi asia johtaa jälleen toiseen.

Illalla kuitenkin menemme Takakan keskustaan kohtaamaan ihmisiä. Perjantai-ilta. Onneksi ryhmässämme on laulu- ja soittotaitoisia! He saavat terassilla oluittensa kanssa istuvaan porukkaan hetkessä yhteyden musiikin kautta. Kielemme kiinnostaa paikallisia.

– What is your accent?

No Suomi-aksentti!

Kun kotimaamme talven pakkaslukemat ja kesän valoisuus on läpikäyty paikallisille, meitä pyydetään paikallisen kuppilan terassille laulamaan suomeksi. Laulamme hengellisiä lauluja. Ihmiset laulavat mukana seuraten sanoja paperilta. He ylistävät Herraa tietämättä mitä sanovat. Yhtä laulua pyydettiin, loput kuusi yleisö saa kaupan päälle. Itse pyysivät! Yleisön ilmeet alkavat lopulta jo kertoa, että olemme vapaita jatkamaan matkaamme.

Jatkamme siis matkaamme läheiseen puistoon, jossa Samuel on jo tehnyt tuttavuutta siellä oleilevien hippien kanssa. Hänellä on kyky saada ihmisiin kontakti. Paljasjalkaisen, rähjäisen näköisen miehen katse on kuitenkin tyhjä. Hän istuu omissa maailmoissaan penkillä, kitara ja viulu maassa jalkojensa vieressä.

Jyrki istuu hänen viereensä, ottaa esille oman kitaransa ja alkaa soittaa. Miehen silmiin syttyy elonmerkki, tietoisuus tästä hetkestä. Hän kopeloi esille soittimensa. Hänen puheestaan ei saa selvää, mutta soitostaan saa.

Musiikki on ihmeellistä! Se herättää puolikuolleetkin suoraan alitajunnasta käsin.

Nuori nainen tulee paikalle ja puhuu miehen kanssa. Tyttöystäväkö? Tässä naisessa on jotain erityistä. Hänen silmänsä… Jumala puhuu jotain. Mitä tahdot Jumala kertoa tästä naisesta? Nainen huomaa minun katselevan häntä ja hymyilee.

Joona liittyy mukaan soittoon huuliharppuineen. Yritän jututtaa sveitsiläistä nuorta miestä, jolla on koira matkakumppaninaan. Sanon ”yritän”, koska mies näyttää joko pitkästyvän tai ujostelevan, vaikka puhun hänen äidinkieltään. Voisin yhtä hyvin puhua maapallon ulkopuolista kieltä.

Unohdan useimmiten ikäni ja sen mukaisen ulkoisen olemukseni, koska sisäisesti tunnen ja ulkoisesti luulen yhä olevani parikymppinen tai kymmenvuotias, tilanteesta riippuen.

Koen usein, että minun odotetaan sanovan jotakin viisasta, lempeää ja syvällistä. Se liittyy varmaan tuohon ikäjuttuun? Saatan juuri pohtia jotakin ötökkää tai muuta yhtä tärkeää, joten kovin syvällisiä ei välttämättä ole odotettavissa. Sitten ihmiset tuijottavat minua pettyneinä. Ehkä tämä mies pitää minua outona?

Joona jututtaa sveitsiläistä ja saa häneen yhteyden heti.

Hipit siirtyvät paikalliseen pizzapaikkaansa, joka sijaitsee yhteisön käytössä olevan kasvitarhan yhteydessä, ja kutsuvat meidät mukaansa. Tarja varoittelee matkalla meitä syömästä heidän pizzaansa, jossa voi olla sisään leivottuja tajuntaa laajentavia ainesosia.

Omenapuita, auringonkukkia, yrttitarha, vihanneksia. Tuhdisti nenään lemuava sonta on saanut ne kukoistamaan. Pizzapaikan puutarhassa soitanto jatkuu. Meidän pojat esittävät pantomiimin, jossa patsas herää eloon lukiessaan evankeliumia. Kaikki ymmärtävät sanoman ilman sanojakin ja taputtavat. Hipit ovat avoimia kaikelle, myös meidän sanomallemme. Aiemmin näkemäni nuori nainen tulee paikalle. Hänen katseensa sattuu suoraan sieluuni. Tunnistan ystävällisyyden takaa hiljaisen tuskan. Kuin katsoisin omaa tuskaani peilistä. Mitä tahdot minun sanovan hänelle Jumala? Anna oikeat sanat!

Kerro mitä koet…

Menen naisen luokse heidän lähtiessään ja kerron että hänessä on jotain erityistä, ja että Jumala rakastaa häntä hyvin paljon. Nainen halaa minua, hymyilee ja lähtee.

Sinä tiedät Jumala, mitä tuo tarkoitti. Siunaa ja johdata tuota naista, vedä hänet Jeesuksen hoiviin.

Kieli, kansallisuus tai opittu kulttuuri ei yhtään vaikuta siihen, millaista yhteyttä kokee jonkun kanssa. Ihmiset ovat pohjimmiltaan samanlaisia joka maailmankolkassa, riippumatta eroista kielessä ja elämäntyylissä.

Jatkan rukoilua naisen puolesta. Näitä rukoiltavia on kertynyt. Se ei haittaa, koska valvon usein öisin ja minulla on aikaa.

Seuraavana päivänä tunnin vaellus jyrkkien kumpuilevien lammaslaitumien halki Wharariki-beachille valtamerta ja hylkeitä ihastelemaan.

Kuinka hölmö voi ihminen olla, ettei ota kiikareita mukaansa Uuteen-Seelantiin? Anorakki, hyvät vaelluskengät, kiikarit! Ehdottomasti mukaan! Ja reppu, jonka vetoketjut toimivat.

Lempipaikkani kotona on Hailuodon merenranta. Tämä on Hailuoto potenssiin sata. Tämä onkin Tyyni Valtameri, eikä Itämeri. Molemmat ovat upeita omalla tavallaan. Tämä meri ei kohise, vaan jylisee. Avara merenranta on täynnä jylinää. Valtavat vesimassat huuhtovat jyrkkää rantatörmää. Ne ovat hioneet reikiä kallion läpi. Tyrskyt tulevat ehkä vastarannalta, Etelä-Amerikasta asti. Kyse ei ole kuitenkaan vain merivedestä. Jossain tuolla ui valaita ja rauskuja. Tieto siitä saa mieleni haikeaksi. Meri kätkee sisälleen valtavasti elämää. Tunnen itseni pikku kusiaiseksi. Lajitoverini ovat levittäytyneet laajalle alueelle pitkin rantaa ja ovat helposti tunnistettavissa kaukaakin punaisine ”Isän Ihmeet” – paitoineen, univormuinemme.

Jumala näkee meidät ja hymyilee pikku kusiaisilleen?

Valo rannalla on ihmeellistä. Auringonvalo suodattuu kuin jonkinlaisen suodattimen läpi. Lauma kokoontuu jälleen yhteen. Lähtiessämme otamme dyyneillä ryhmäkuvan, hyppäämme ilmaan yhtä aikaa. Hiekka ratisee korvissa ja hampaissa. Kasvojamme peittää ohut kimalteleva hiekkakerros. Loistamme taivaallista valoa.

Parkkipaikan lähellä on ilmoitus, jossa tarjotaan 10 000 dollarin palkkiota sille, joka onnistuu bongaamaan kokako- linnun ja ilmoittamaan siitä. Lintu on todella uhanalainen, mahdollisesti jo hävinnyt kokonaan. Vuosiin ei ole enää yhtään yksilöä nähty. Olisipa varsin hienoa löytää kokako, ja lisäksi jäädä tuolla rahalla vielä joksikin aikaa rantataloon…

Kokakoa ei näy. Harmi. Ehkä saamme ihastella sukupuuttoon kuolleita lajeja taivaassa; kokakoa, mammutteja, haastinkotkia, moa-lintuja… ja dinosauruksia! Istuisin melko pitkään katselemassa dinosauruksia.

Kokakon sijaan meitä on autolla vastassa Justukseksi ristimämme ankka, joka jäi pettyneenä parkkipaikalle katsomaan jälkeemme saatuaan meiltä pähkinöitä. Okei Justus, niitä on vielä jäljellä! Monta tuntia jaksoit meitä odottaa!

Kotiin palattuamme viimeinen uimareissu omalla rannallamme. Haikeaa ja vaikeaa. Lähden pois katsomatta taakseni, ikään kuin palaisin taas aamulla. Tämä aika on nyt ohi. Kiitos siitä, Jumala!

Viimeinen iltamme rantatalolla. Siivoamme paikat. Jätämme vahingossa valot päälle ja ulko-oven auki pimeään ulkoilmaan. Valo houkuttelee sisälle kaskaita. Nyt niitä näkee ja kuulee liiankin läheltä. Niillä on käytössään desibelejä. Kutsuvatko ne paikalle kavereitaan? Turha enää tänne tulla, bileet ohi, teidätkin heitän pihalle! Vangitsen niitä lasiin ja nakkaan takaisin pimeään yöilmaan. Yksi hortoilee pahaa aavistamattomana lattialla. Amphipsalta zelandica, suurikokoisin kaskas komeine vihreine selkäkuvioineen. Sinulla on siivet, mikset lennä! Yritän ehtiä paikalle lasin kanssa ennen päättäväisin ilmein lähestyvää kanssaihmistä, jolla on kengät. Hänen ilmeensä kertoo, että kaskaan päivät ovat päättymäisillään.

– Älä tapa sitä, älä tapa sitä, älä tap…

KRUNTS!

Mikä ihmeen hinku ihmisillä on tallata viattomia luojan luomia luontokappaleita? Se odotti viisi vuotta maan alla päästäkseen lentoon… ja entä jos sillä oli vaimo ja lapset kotona, mitä?

Sitä paitsi inhoan tuota rusahdusta…

Matkalla Pohjoissaarelle, Wellington

Aloitamme aamulla matkan kohti pohjoista samaa reittiä kun olemme tulleet. Nelson.

Tapaamme Odelian tuttavan, maorinaisen nimeltä Janet ja hänen miehensä Kevinin. He odottavat meitä kirkolla, jonne ovat valmistaneet herkkuaterian kymmenen hengen porukallemme. He palvelevat meitä. Kanaa ja salaatteja, jälkiruuaksi Pavlovaa, jonka alkuperästä Janet kertoo uusiseelantilaisten ja australialaisten kiistelevän. Marenkia, kermavaahtoa ja kiiviä, mintunlehtiä koristeena. Kakkukiintiöni on pahasti vajaa, joten lapan tuota herkkua lautaselle niin paljon kuin suinkin kehtaan ja otan vielä lisää. Kiristyvä housunvyötärö muistuttaa, että painoa on reissun aikana kertynyt. On tullut syötyä liikaa valkoista leipää ja hilloa ja jäätelöä ja… ääh, who cares! Murehdin sitä sitten kotona.

Rukoilemme yhdessä. Janet on liikuttunut. Olimme tulleet maapallon toiselta puolelta siunaamaan hänen kansaansa.

Picton, ja lähtö satamasta kohti Wellingtonia. Matkustajat tulevat seuraamaan laivan lähtöä yläkannelle. Kansi on melko ahdas ja ihmiset tungeksivat kaiteelle nähdäkseen maisemia. Tarja ripustaa kursailematta pyykkiä kuivumaan kaiteelle ihmisten väliin. Pyykkipoikia ei ole, mutta ei hätää, hän tekee solmuja. Rintaliivit pysyvät hyvin paikoillaan, kun laittaa hakaset kiinni! Toppaukset saavat ne liehumaan upeasti tuulessa. Ihmiset ottavat kuvia pyykin hulmutessa heidän välissään.

Hymyilen. Haluaisin olla yhtä vapaa.

Jälleen raahaamme laukkujamme pitkin Wellingtonin katuja. Seepraraitoja talon seinässä! Määränpäämme. Wild Zebra Backpackers-retkeilymajan kreikkalainen johtaja pitää Tuulasta ja antaa meille naisille erityisen hyvän huoneen.

Loppupäivä on vapaata.

Siis meillä on loppupäivä vapaata Wellingtonissa…

Okei Jumala, tunnistan ja käytän tilaisuuden kun saan sen! Nettikin toimii, joten mistä lähteekään paikallisbussi… Taranaki Streetiltä. Reppu valmiiksi. Ilmoitan olevani muutaman tunnin omilla teilläni. Juulia näkee minun olevan lähdössä ja haluaa mukaani. Selvä, mutta nyt mennään!

– Mihin me oikein ollaan menossa?

– Bussiin 18E, jossa lukee Miramar. Nyt nopeasti, kerron loput myöhemmin.

Menemme Weta Workshopille. Ohjaaja Peter Jacksonin perustamille elokuvastudioille ja Weta-työpajalle jossa tehdään elokuvien erikoistehosteita, pienoismalleja, pukuja, aseita!

On iltapäivä ja hyvin kuuma, sanovat. En huomaa sitä. Kuumuus ei haittaa minua koskaan. Normaaleja ihmisiä se varmaan haittaa, koska olemme ainoat vierailijat opastetulla kierroksella. Meitä opastaa Anthony, isokokoinen havaijilainen. Maorien sukua? – Varmaan, polynesialaisia molemmat. Tyynenmeren saarelaiset ymmärtävät toistensa kieltäkin.

Anthony kertoo meille elokuvien kuvauksista, pienoismallien teosta, näyttää originaaleja varsinkin Taru Sormusten Herrasta- ja Hobitti-elokuvista.

Pukuja, kypäriä, aseita, haarniskoita, hobittien karvaisia jalkoja, haltijoiden korvia. Sika, jolla Dain Rautajalka ratsasti elokuvassa Viiden Armeijan Taistelu. Niin paljon materiaalia, etten muista kaikkea. Mitään originaaleja ei saa kuvata, omistajuusasiat nääs. Harmin paikka! Pakko säilöä nämä kuvat pään sisään ja tutkia niitä sieltä myöhemmin!

– Arvaatteko, mikä näistä miekoista on oikeaa metallia?

Se, josta valon piti elokuvassa heijastua oikealla tavalla. Uretaanista ei siihen tehosteista huolimatta ole. Vain aito metalli heijastaa valoa. Saamme siis pidellä Aragornin miekkaa, Legolaksen jousta ja nuolia (mikä saa Juulian lähes pyörtymään), haltijoiden kypäriä ja hypistellä mithrilliä, joka todellakin on ihmeellisen kevyttä ja kestävää materiaalia, aivan kuten elokuvassa!

Anthony esittelee seuraavaksi erikoistyökalut, joita on käytetty kymmenien, ellei satojen miljoonien budjetilla tehtyjen elokuvien aseiden ja haarniskojen työstämisessä.

Tietokoneella toimivia 3-D timanttikaivertimia? Viimeisintä teknologiaa?

Ei, vaan lusikka ja haarukka. Kulunut veitsenkahva, johon on ilmastointiteipillä kiinnitetty rautalangasta katkottuja piikkejä. Niin… mitään kalliita työkaluja ei tarvita, tärkein työkalu on LUOVUUS!

Haluan tänne töihin!

Anthony näyttää, miten örkin haarniskaan on raavittu tarvittavat efektit eli naarmut haarukalla.

– Koska teitä on vain kaksi ja aikaa on, saatte kysyä mitä tahdotte näiden elokuvien teosta!

Mikä tilaisuus! Nyt jokin sellainen viisas ja syvällinen kysymys… nopeasti! Kolmannen valtakunnan symboliikka ja vaikutus Tolkienin tuotannossa?

– Miten Legolakselta eivät elokuvassa nuolet lopu koskaan kesken?

Voi hyvä ihme! Olin niin onnesta mykkänä tuosta ympäristöstä, että mieleeni ei tullut yhtään mitään järkevää kysymystä, vintti pimeänä, all black!

Ei hätää, kysyä voi myös kirjoittamalla myöhemmin! Sen sijaan kerron Anthonylle Tolkienin Kalevala-innoituksesta ja haltiakielen yhteyksistä suomenkieleen. Hän kiinnostuu ja haluaa tietää lisää. Kirjoitan hänelle ylös sanan Kalevala. Anthony on itsekin kirjailija ja tarinankertoja. Ehkäpä hän Tolkienin tavoin päätyy lukemaan Suomen kansalliseeposta suomeksi.

Kierroksen päätteeksi kuvia saa ottaa mm pahis Azogista, joka julman näköisenä hyvästelee meidät. Kunpa kaikki pahikset elämässämme olisivat selkeästi pahoja, kuten tämä hahmo.

Paha, jonka seassa on hyvää, on tuhoisinta, koska sen nielee helpoimmin. Gandalfillekin kävi miltei huonosti Sarumanin kanssa. Hän ei tiennyt toverinsa liittoutuneen pahan kanssa ja tuli petetyksi.

Otatan kuvan itsestäni Anthonyn kanssa ja lähdemme onnellisina kohti majapaikkaamme. Olemme saaneet tehopaketin tuttujen elokuvien teosta ja tehosteista. Hyrisen tyytyväisenä.

Kiitos Jumala, että annoit minulle tämän tilaisuuden! Sinä välität meidän kaikista toiveistamme!

Seuraavana päivänä raahaamme taas matkalaukkujamme Skip-bussiin. Suuntaamme Rotoruaan, joka on tunnettu kuumista lähteistä ja geysireistä.

Rotorua on täynnä kauniita hotelleja ja terveyskylpylöitä. Majapaikkaan päästyämme jo pian lillumme kuumassa uima-altaassa.

Siis tuttu uimajengimme lilluu. Kaikki ryhmäläiset eivät suinkaan kastele itseään uimavesissä, edes altaassa. Ihmettelen sitä kovasti. Ihmisissä on tuossa kohtaa jotain outoa eroa.

Ilma tuoksuu lievästi rikiltä, eli mädiltä kananmunilta tai…

Turha vilkuilla epäilevästi vieruskaveria, lemu tulee mineraalipitoisista kuumista lähteistä. Olin odottanut pahempaa. Meitä oli varoitettu rikinkatkusta, mutta sellutehtaan vieressä asuneelle tämä on kesyä. Tosin tämä ei ole mikään pulpahteleva mutakylpy, joka voisi lemuta reilummin.

Viivymme vedessä, kunnes sydän hakkaa tuhatta ja sataa. Kuuma vesi saa avantouintiin tottuneen väsähtämään nopeasti.

Neljä meistä matkaa varhain seuraavana aamuna bussilla Hobittilaan, paikkaan, jossa on kuvattu Taru Sormusten Herra- ja Hobitti-elokuvien Kontuun liittyvät ulkokuvaukset. Tarjolla on siis vielä lisää elokuviin liittyviä elämyksiä.

Elämyksiä hyvinkin! Hobittila on hyvin kaunis paikka keskellä tyypillistä Uuden Seelannin kumpuilevaa vehreätä maisemaa. Kylä, jonka Peter Jackson halusi jättää jälkeensä elokuvien teosta. Jotain, jossa fanit voivat vierailla.

Melko jyrkällä rinteellä sijaitsevat hobittien viehättävät mökit ja pihamaat ovat täynnä viimeisen päälle hiottuja yksityiskohtia – vaikka mihin katsoo, paikka on täynnä kesken jääneitä askareita. Leipä on leikattuna pöydällä, vaatteet narulla kuivumassa, lampaat laitumella, omenat korissa, kukkaset kukkimassa pihalla, puutarhatyöt levällään… Ilmoitustaululla etsitään kadonnutta vasaraa, myydään kottikärryjä ja mainostetaan viulutunteja. ”Fiddle around!” Tämän paikan eteen on nähty ja nähdään vaivaa!

Vai… ovatko hobitit kenties vain pistäytymässä muualla, ja palaavat pian jatkamaan töitänsä, ihmetellen kameroidensa kanssa heiluvaa väkijoukkoa?

Opas kysyy, että tietääkö kukaan, kenen mökki kohdallamme on? Jussi tietää! Samweis Gamgin mökin edusta on puutarhurille tyypillisesti täynnä hyvin hoidettuja kukkia. Mökkejä on kolmisenkymmentä, lisäksi työpajoja, kuten sepän paja, mylly, ja tietysti majatalo Green Dragon, joka on ihan oikea majatalo.

Meitä hoputetaan eteenpäin. Olisin halunnut tutkia paikkoja rauhassa ja nauttia Hobittilassa olostani. Yksin käyskentely ei kuitenkaan käy, on pysyttävä ryhmän mukana, jota opas vetää turhan ripeästi. Jos jää valokuvaamaan, jää omasta porukasta ja eksyy perässä tulevan ryhmän joukkoon.

Saamme kuitenkin kierroksen lopuksi viettää aikaa yksiksemme. Tilaan Green Dragonissa englantilaistyyppistä lihatäytteistä piirasta. Saamme pääsylippuun kuuluvan kylmän inkiväärijuoman, joka maistuu taivaalliselta kuuman kävelyretken päätteeksi. Tätä tulen ostamaan Suomessakin! Vaan ehkäpä ympäristö ja tilannekin vaikuttavat makukokemukseen…? Oulun keskustan yksiössä inkiväärijuoma ei pian maistukaan yhtä hyvälle kuin kuumana päivänä Hobittilassa!

Hobittila on kuin onkin upea paikka, mutta ehdottomana ykkösenä minulle pysyy kuitenkin Weta Workshop!

Seuraavana päivänä lähdemme bussilla Rotoruasta kohti Taurangaa, jossa viettäisimme seuraavat kolme viikkoa palvellen ja asuen kotimajoituksessa. Meidät siis hajautetaan asumaan eri paikkoihin. Tieto hermostuttaa ja ahdistaa minua. Entä jos se ei sujukaan hyvin? Kolme viikkoa toisten nurkissa on pitkä aika, jos asiat menevät pieleen, eikä pääse pois… entä jos paniikki iskee?

Saan vertaistukea Matlenalta.

Turha panikoitua etukäteen. Nyt otetaan vikisemättä vastaan kaikki mitä tarjotaan. Sinä johdat tätä Jumala! On selvitty pahemmastakin.

Bussin ikkunasta näkyy hehkuvan terrakotan väristä punaista hiekkaa.

Tauranga

Saavumme Taurangaan, lahdelle nimeltä Bay of Plenty. Sen on nimennyt Kapteeni Cook tullessaan Bay of Povertylta ja todetessaan tämän alueen olevan runsasta ja vehreää. Maisemaa hallitsee vuori, joka näkyy hyvin kauas. Lähemmäs saavuttuamme näemme sen ”nousevan” merestä. Mount Maunganui, tulivuori. Merestä nouseva vuori. Timo näkee vuoren.

– Tuon vuoren näin rukouksessa!

Olemme siis jälleen oikeassa paikassa. Myöhemmin kiipeäisimme vuorelle rukoilemaan.

Kaupungissa meitä vastassa on suomalainen Maria, joka perheineen palvelee neljättä vuotta Taurangassa Jumalan valtakunnan työssä. Maria on taiteilija, joka tekee työtä lähetysjärjestö Steigerilla. Steiger tavoittaa etenkin nuoria kertomalla evankeliumia luovilla tavoilla; musiikin, ynnä muiden taiteenalojen, haastattelujen, tapahtumien ja festivaalien kautta.

Maria ja miehensä Taavi ottavat kolme meistä asumaan kotiinsa, joka jo ennestään on avattu enemmän tai vähemmän satunnaisille kulkijoille. Omaa perhettäkin on jo seitsemän henkeä ja kesäkausi kiireisimmillään. Steigerin toiminta laajenee pääkaupunkiin, pian avataan taidenäyttely Wellingtonissa. Myötätuntoisena ajattelen Mariaa, jonka ainoa ”yksityinen” tila on keinutuoli terassilla. Minulle tuo merkitsee todellista uhrautumista.

Tuulan ja minun kotimajoitus on erään pariskunnan kotona, Bethlehem-nimisessä kaupunginosassa. Maria on hommannut meille paikat kotiseurakuntalaisiltaan. Asuinalue on erittäin siisti ja hoidettu, talot hienoja, upeita suorastaan. Tämä on vaurasta aluetta.

Adrienne ja Keith, kuusissakymmenissä oleva pariskunta. Hyvin kohtelias ja ystävällinen vastaanotto. Talo on suuri ja kaunis. Korkealle aidattu pihamaa kätkee sisälleen hedelmäpuita ja kukkivia pensaita.

Saamme omat huoneet. Minun huoneeni on askarteluhuone, jossa on näkyvillä mielenkiintoista tavaraa. Meillä on Tuulan kanssa jopa oma kylpyhuone! Näin ne elämän tilanteet ja olosuhteet nopeasti vaihtelevat. Ylellisyyttä retkeilymajojen jälkeen!

Eipä silti, kyllä minä retkeilymajoissakin viihdyin…

Läpi talon asennettu paksu ja pehmeä kokolattiamatto vaimentaa askeleet niin, että säpsähtelemme toisiamme liikkuessamme talossa. Jopa autotallissa on kokolattiamatto!

Adrienne saa kuulla luontokiinnostuksestani ja tuo huoneeseeni läjän luonto-oppaita. Alan heti tutkia niitä. En ole nähnyt elävää weta-sirkkaa, mutta entä torakka? Ei mahda olla liikaa vaadittu? Adrienne sanoo inhoavansa torakoita. Ne saavat hänet huutamaan. Joskus talosta kuulemma löytyy niitä. Ne ovat sitkeitä otuksia jotka selviävät maastopaloistakin. En siis ole koskaan nähnyt livenä torakkaa, ja todellakin haluan nähdä, mieluiten oikein ison! Konttaan toiveikkaana huoneeni sängynaluset ja nurkat, mutta mitään ei löydy. Edes auki jättämäni sipsipussi ei houkuttele niitä paikalle. Yöllä tunnen jonkin kävelevän jalallani ja innoissani sytytän valot. Torakka? – No ei vieläkään, mitään ei näy.

Myöhemmin viikolla saan nähdä torakan vilistävän lattialla iloisesti livenä, hetkeä ennen kuin Adrienne ottaa kengän jalastaan ja humauttaa sen hengiltä. Torakat voivat selvitä maastopalosta mutta napakka isku varvastossusta päähän ja henki lähti saman tien… vai lähtikö? Antennit jäävät hetkeksi pyörimään sen päähän… voisiko se vielä olla hengissä?

Jos on, se varmaan sai niin vakavia sisäisiä vammoja, että menehtyy viimeistään niihin, tajuihinsa tulematta. En kehtaisi viedä sitä huoneeseeni toipumaan. Minua alkaa säälittää, kiikutan sen ulos pensaan juurelle, ennen kuin Adrienne huomaa silmieni kyyneltyvän torakan takia.

Ötökät ovat ihmeellisiä. Ne ovat upeita ja hellyttäviä, ja niissä on elämä, ainakin kunnes ihmiset näkevät ne. Ne haluavat vain touhuta omiaan, ja ihmiset listivät niitä ilman syytä. Tehkää minulle mieliksi ja etsikää googlesta lähikuva vaikkapa saksanturilaan (Melolontha) naamasta ja kertokaa minulle, ettei se ole söpö!

Kävelemme Tarjan, Tuulan ja Timon kanssa aamuisin parin kilometrin matkan kodeiltamme puiston läpi Steigerin toimistolle ja osallistumme yhteisiin aamurukouksiin ja – palaveriin. Alana ja Charlie, Noah ja Wendy, Kate ja Bryce, kolme yhdessä palvelevaa avioparia, lisäksi Amanda, Emma ja Emily ja tietysti Maria. Päivän kulku käydään keskenään läpi. Bryce vetää rukousta ja tuo mieleeni energiaa pursuavan Kippari-Kallen. Kuten myös omat ohjaajamme, nämä ihmiset ovat rentoja ja positiivisia huolimatta kiireestä ja haastavista tilanteista. Se on oikeaa nöyryyttä! Heidän intonsa tarttuu meihinkin, vaikka ryhmämme keskuudessa on meneillään monenlaista tunnetilaa.

Osallistumme kaikkeen mihin suinkin voimme, mutta muutama käytännön seikka meidän täytyy ottaa huomioon. Menee nimittäin tunteja päivässä kuljetuksiin. Olemme melko hajallamme ja porukan kokoamiseen ja takaisin majapaikkoihin viemiseen menee paljon aikaa. Jesus-vanin, eli pakettiauton lainaksi saaminen ei tahdo onnistua ja bussiliikenne Taurangassa kulkee vain, jos kuski on saatavilla ja hänelle soittaa etukäteen kyydintarpeestaan…

Lopulta vuokraamme auton, johon kaikki mahdumme. Olemme kautta matkan antaneet nimiä vuokra-autoillemme; Joosua, Nooa, ja… no, tämä on nyt yksinkertaisesti Joosua II. Suunnistamisen suhteen olemme omillamme. Jussi on onneksi skannannut alueen kartan päänsä sisään ja osaa suunnistaa sokkeloisessa liikenteessä. Jumala on laittanut meihin kaikkiin erikoisia kykyjä. Olemme kuitenkin inhimillisiä ja erehdysten varalle kartanlukijaa tarvitaan edelleen. Meillä ei ole kauheasti varaa myöhästyä, etteivät tilanteet mene ohi. Sitäkin kuitenkin tapahtuu. Se on elämää.

Asiat menevät ajoittain väistämättä pieleen. Epäonnistumisen taito…

(Auton katossa kävelee pieni rukoilijasirkka hauskasti edestakaisin, käyden vuorotellen jokaisen kohdalla. Nimeämme sen Heikiksi. Varoitan porukkaa… Heikki on parasta jättää rauhaan!)

…mikä arvokas ja olennainen taito ihmisen elämässä! Jos epäonnistuttuaan osaa jatkaa elämäänsä itsekunnioitustaan menettämättä, osaa jotain todella tärkeää. Sellainen on kirjaviisautta ja tutkintoja tärkeämpää. Se osoittaa itsetunnon olevan terveellä pohjalla. Jos epäonnistumisesta hajoaa, jotain on pielessä, ei kyvyissämme, vaan ajattelussamme. Jumala ei meiltä täydellisyyttä vaadi! Hän, jos kuka tietää kuinka monella eri tavalla voimme asiamme tyriä, ja tuntee siitä meitä kohtaan myötätuntoa… ehkä töppäilymme Häntä joskus naurattaakin? Hän antaa meidän oppia töppäyksistämme, koskaan hylkäämättä niiden takia.

Epätäydellisyys kuuluu ihmisyyteen… jos ihminen pyrkii täydellisyyteen, hänen täytyy kontrolloida… se taas ahdistaa ympärillä olijoita, ja uuvuttaa kontrolloijan, kun taas epätäydellisyys vapauttaa toisetkin…

Mokaamme jopa unissamme. Unissa myöhästelen, kompastelen, unohtelen, vilauttelen, teen virhearviointeja ja kärsin niiden seurauksista… ehkä se on mokaamisharjoitusta hereillä oloa varten?

Parasta hyväksyä oma ja toisten vajavaisuus! Onko se sitä anteeksiantavaisuutta?

On kai tervettä pystyä kertomaan omia mokiaan toisille rohkaisuksi. Häpeä sille, joka niistä nurjasti ajattelee!

Lopputulos: epäonnistumista kannattaa harjoitella, jotta kehittyy siinä tarvittavan hyväksi…

Kyltti, jossa on tuttu nimi, havahduttaa minut tärkeistä pohdinnoistani. Zespri. Mount Maunganuin tuntumassa sijaitsee Zespri-niminen firma, joka lätkäisee kiivihedelmien kylkeen tarransa, pakkaa ja lähettää hedelmät satamasta kohti Oulun Prismoja ja K-Marketteja. Täältä ne kiivit tulevat, Taurangasta! Uuden-Seelannin kiivit ovat parhaita! Täältä niitä saa myös keltaisina, jotka ovat vihreitä makeampia.

Zespri… Zealand sprite?

Seuraavaksi silmäni osuvat kylttiin, jossa luetellaan tietyssä rakennuksessa toimivat yritykset. Sen alla on kyltti, jossa komeilee suorakulma ja harppi… Häh, vapaamuurareiden tunnuksetko? Kyllä, teksti kertoo, että rakennuksessa sijaitsee Vapaamuurareiden kokoontumistila… mitä ihmettä? Kertooko se mahdollisesti kokoontumispäivän, kellonajan ja yhteystiedotkin?

”Aloittelijoiden ryhmä maanantaisin klo 18”?

Ei, mutta salaseuran toiminta näyttää olevan täällä melko avointa.

Lakihenkisyys on kaukana Steigerin porukasta. He ikään kuin hylkivät sellaista, kuten teflon. Ei tartuntapintaa. He ovat täynnä opetuslapsen käytännön elämänvoimaa, eivätkä jauha opillisia yksityiskohtia, vaan elävät todeksi sitä, mistä Jeesus puhui ja opetti. Minäkin haluan elää sitä todeksi, en pelkästään pohtia sitä. Se vaatii Totuuden ja ainoan voimassa olevan lain, eli rakkauden käskyn sisäistämistä sydämeen, koska me itse olemme Jumalan työkaluja. Jumala käyttää työkalujaan hyvin moninaisesti. On siis pidettävä huolta omasta hengellisestä tilasta. Ihmiset ja tilanteet tapahtuvat yllättäen ja vaativat hetkessä elämistä. On oltava valmiina. En voi kertoa toisille vakuuttavasti mistään, mitä en itse ole sisäistänyt. Sisäistäminen taas edellyttää Sanan tutkimista ja Jumalan läsnäolossa viipymistä, elämäntilanteiden läpielämistä ja niistä oppimista.

Ja erilaisuuden sietämistä toisissamme, eli toistemme kunnioittamista.

Pidinpä itselleni varsinaisen sisäisen oppitunnin. Tarpeellisen tosin.

Jo toisena iltana osallistumme Open Mic-illan järjestämiseen kaupungin rannassa. Autot ja peräkärryt pakataan täyteen tavaraa ja ihmisiä ja puretaan rantaan. Esiintymislava, äänentoisto, telttoja, pöytiä, tyynyjä, värivaloja, kynttilöitä… kaikki näyttää lopulta oikein tunnelmalliselta. Meri kohisee vieressä. Suuri lintu sukeltelee rantavedessä ja välttelee onnistuneesti kameraani. Juulia nauraa epäonnisille yrityksilleni kuvata lintua.

Ilta pimenee. Värivalot ja kynttilät alkavat näyttää upeilta. Lämmin tuuli puhaltaa mereltä. Rantakadulla kulkee porukkaa. Sana on vapaa. Ihmiset käyvät lavalla laulamassa, soittamassa ja puhumassa.

Taas matkaa teen. Jyrki käy esittämässä kirjoittamansa upean laulun, joka saisi Juice Leskisen kalpenemaan kateudesta. Jyrkillä on lauluntekijän lahja.

Keskustelemme ihmisten kanssa rannalla. Keskustelun aloittaminen uusiseelantilaisten kanssa on helppoa. Kanssaihmiset huomioidaan. Jos ihmisiä katselee vähänkin pidempään, he tulevat juttelemaan.

– Herra, lähetä luokseni joku, joka tarvitsee Sinua!

Saman tien kohdalleni astelee nainen, joka itkee. Kysyn, onko hän kunnossa. Ei ole, vaan hän on epätoivoinen ja peloissaan. Hän on tullut vahtimaan ravintolassa työskentelevän tyttärensä kotimatkaa. Istumme penkille. Saan kuulla pitkän ja erikoisen tarinan noituudesta, vainoamisesta, kuolemantapauksista, pelosta ja ahdistuksesta. Naisen vahva aksentti ja lavalta kuuluva meteli saavat minut pinnistelemään ymmärtääkseni. Hänen pelokas katseensa osuu sydämeen. Pelko on todellista, mutta onko nainen realiteeteissa? Ainakin hän on hyvin uupunut. Hän kaivaa puhelimestaan valokuvia kokemastaan häirinnästä. Realistiselta näyttää. Taikakaluja, verta, eläinten ruumiinosia, luita, häiritseviä viestejä. Kuoleman symboleja. Häirintää noituuden ja kirouksen avulla. Mistä tässä on kyse? Onko tämä ehkä poliisiasiakin? Nyt sitä valmiina oloa vaaditaan! Kerron hänelle Jeesuksesta, julistan vapautusta henkivalloista ja tuosta piinasta ja siunaan naista. Rukoilen samalla vimmatusti mielessäni itselleni taitoa, viisautta, oikeita sanoja ja veren suojaa.

– Nainen todella tarvitsee Sinua, Herra, mutta tämä ei ole ihan helppo juttu…

Nainen pyytelee anteeksi, että on vienyt aikaani, mutta juuri tätä varten olemme tulleet. Tulen jatkossakin rukoilemaan hänen puolestaan. Ryhmäläisillämme on illan aikana tärkeitä kohtaamisia.

Illan päätteeksi ryhmämme saa Noahilta kehuja aktiivisuudestaan.

– En yleensä vertaile ryhmiä mutta nyt teen poikkeuksen – olette erityisen palvelualttiita ja rohkeita menemään ihmisten luokse!

Hienoa, että Jumala käyttää meitä!

Työ ei lopu kesken!

Palvelutyömme kattaa kaikenlaisen työn ikkunanpesusta ja puutarhatöistä keskustelemiseen ja katuhaastattelujen tekemiseen!

Steigerilaisten kanssa pääsemme näet tekemään videoituja katuhaastatteluja, eli kysymään ihmisiltä heidän ajatuksiaan elämästä ja Jumalasta. Kysymykset on suunniteltu kunnioittaen jokaisen mielipidettä, niin että vastahakoisetkin johdattuvat pohtimaan ja pukemaan ajatuksiaan sanoiksi. He puhuvat, me kuuntelemme tehden lisäkysymyksiä. Keskustelua syntyy. Varmasti nuo kysymykset jäävät mietityttämään heitä jatkossakin. Tätä voisi käyttää Suomessakin. Lopuksi pyydämme saada rukoilla haastateltavien puolesta. Lähes kaikki antavat luvan. Kaikki eivät tosin halua tulla videoiduiksi.

Haastattelemme ruotsalaista tyttöä, joka juuri oli sanonut poikaystävälleen haluavansa puhua pitkästä aikaa ruotsia! Jumala lähetti finskit paikalle!

– Jag längtar efter långfil och hallonbåtar!

Tuossa emme voi auttaa…

Kutsumme ihmisiä samalla viikoittaisille Potluck-illallisille, eli nyyttäreille Steigerin tukikohtaan ”Wharf”ille, joka sijaitsee keskellä kaupunkia.

Illalliset toimivat siis nyyttäriperiaatteella, mutta tyhjin käsinkin saa tulla ja osallistua. Ensimmäisellä kerralla mukana ollessamme näemme vapaahenkisten illallisten olevan todella suosittuja. Kuka tahansa on tervetullut. Eri kansallisuudet tuovat omia herkkujaan. Myös kansainvälistä on tarjolla, eli ranskiksia ja pizzaa. Tarja laittaa vihersalaattia, minä pastasalaattia. Paikalla on opiskelijoita, reppumatkailijoita, kodittomia, vakioporukkaa, satunnaisia vierailijoita… Saan uuden ystävän eräästä Susanista ja hänen pojastaan Ericistä ja tutustun Edward-nimiseen maorimieheen.

Seuraava Open Mic-ilta on läheisessä pubissa. Barrel Room. Kaksi upeaa nuorta naista, Emma ja Emily istuvat baarijakkaroilla, soittavat ukulelea ja laulavat. Lahjakkuutta ilmassa.

Charlie, jonka maallinen työpaikka myös on Barrel Roomissa, oli rannan Open Micissä toiminut tulennielijänä ja pyöritellyt soihtuja, jota olin ihastuksissani ihmetellyt. Kiehtova performanssi, joka oli keskeytynyt kovan tuulen takia.

Hän laulaa ja soittaa. Jason Mraz, ”I’m yours”.

– Charlie, onko jotain, mitä ette osaa tehdä?

– Emme osaa pelata jääkiekkoa…

– Me voidaan opettaa…

Hahhahhaa! Meiltäpä sujuu sekin!

Joona käy soittamassa huuliharpullaan Amazing Gracen. Sävelmästä on tullut matkamme tunnus. Huuliharpun ääni on ihmeellinen. Ääni lähtee harpusta monikerroksisena aaltona, joka kiemurtelee ja leviää ilmaan ja savukiehkuran tavoin leijuu hetken haihtuen omia aikojaan. Otan salaa kuvan, ettei Joona häiriinny. Kiehkurat taitavat kuitenkin olla pääni sisällä, eivätkä ikuistu kuvaan. Voisin kuitenkin joskus maalata tuon näkymän?

Ajamme Aucklandissa tutustumaamme korealaisen perheen luokse kotikirkkoon. Christine ja J.B., korealainen pariskunta, joka on asunut Taurangassa jo 20 vuotta.

Saamme ihastella heidän upeaa puutarhaansa ja kukkia, joita Christine kasvattaa ja joista hän sitoo kimppuja myytäväksi hyväntekeväisyyteen. Tulisimme seuraavina päivinä kahdessa erässä ryhmämme kanssa palvelemaan hänen puutarhaansa. Saisimme nyhtää pensaiden keskeltä eksoottisia rikkaruohoja!

Saamme nyt kuulla Koreasta ja syödä kimchiä, joka maistuu hieman tuliselta hapankaalilta, eli hyvältä! J.B. on pastori. Soitamme tietokoneelta hänelle suomalaista musiikkia. Hän soittaa meille korealaista musiikkia. Korealaista ylistysmusiikkia?

Ei, vaan Gangnam Style. Korealaisella pastorilla on huumorintajua.

– Eteläkorealaiset ovat hyvin maallistuneita. Rahalla saa ja autolla pääsee.

Ari on lentänyt Taurangaan ja liittynyt mukaamme. Hän soittaa harppua ja laulaa. Hänen laulussaan ja harpun sävelissä on ihmeellistä Pyhän Hengen murtavaa, mutta rauhoittavaa voimaa. Se herkistää mielen.

Tullessamme seuraavalla viikolla töihin Christinen puutarhalle, J.B. vetäytyi sisätiloihin mutisten, ettei kukaan täysjärkinen ihminen tekisi puutarhassa töitä yli kolmenkymmenen asteen helteessä keskipäivän auringossa.

Me teimme, joten…

Vierailemme 1800-luvulla perustetulla lähetysasemalla, Elmsillä. Se on hyvin idyllinen ja kaunis talo rauhaa henkivine puutarhoineen keskellä kaupunkia. Maria kertoi Taurangan kaupungin muodostuneen tämän lähetysaseman ympärille. Oppaamme kertoo meille historiaa. Taloa on pääosin isännöinyt 1840-luvulla Bay of Plentyyn perheineen saapunut englantilainen pastori ja lähetyssaarnaaja Alfred Brown. Hän omisti elämänsä maorien evankelioinnille todistaen tuhoisia sotia maorien ja englantilaisten välillä.

Kuinka rohkeita ja nöyriä Brownit olivat jättäessään Englannin ja jäädessään tuohon uuteen erikoiseen maailmaan kertomaan maoreille Jumalan rakkaudesta! Mitä he mahtoivat ajatella kun maata oli kuukausien merimatkan jälkeen näkyvissä?

Ja millaista arkielämä lähetysasemalla on mahtanut olla? Perheen tavarat ovat yhä paikoillaan talossa. Isän keräämät kokoelmat aseita, työkaluja, kirjoja, äidin kauniit käsityöt ja upea iso käsin ommeltu tilkkupeitto. Onko perheen tytär kyhnännyt sisällä ja valittanut äidilleen tylsyyttä? Ei, varmasti hän on viettänyt aikaa ulkona tutkimassa luonnon ihmeellisyyksiä.

Puutarhassa on valtavia puita. Noin muhkeita puita en ole ennen nähnyt. Sanat eivät nyt riitä kuvailemaan niitä, joten en edes yritä. Tuollaisen rungon kuljettamiseen tarvittaisiin juna. Eksoottisia lajeja, mutta tuttukin puu löytyy. Brownit olivat istuttaneet tammen talon pihalle. Noukin maahan pudonneita tammenterhoja taskut täyteen. Kotona yrittäisin saada ne itämään. Olisi hienoa kasvattaa Suomeen tammi, jonka alkuperä on lähetysasemalta Uudesta-Seelannista! Terhoja on valtavasti mutta jotain puuttuu. Ei Tikuja ja Takuja keräilemässä niitä. Hiljaista on oksistossa. Outoa. Tämä olisi pörröhännille paratiisi.

Tänä talvena emme tarvitse D-vitamiinitabletteja. Koko aikana ei ole satanut. Aurinko porottaa keskitaivaalta. Kirkas auringonpaiste. Kaupoissa myydään aurinkovoidetta isoissa kanistereissa. Olemme tehneet töitä ahkerasti.

Jumala näkee tarpeemme päästä nauttimaan vapaapäivästä, kirkkaasta auringonpaisteesta ja merestä ja lähettää jälleen oikean ihmisen kohdallemme. Tarja ja Timo törmäävät amerikkalaismieheen, jolla on surffauskoulu ja – vuokraamo rannan tuntumassa. Mies on uskovainen. Hän lupaa meille lautoja lainaksi ilmaiseksi, joten käytämme tilaisuutemme hyväksi ja seuraavana päivänä riennämme laudat kainalossa veteen.

Olemme syöneet suuren annoksen fish’n chipsejä. Saatu rasvamäärä riittäisi kelluttamaan ihmistä meressä ilman lautaakin.

Tyytyväisenä melon bodyboard-lautani kanssa vatsallani aallokossa, kun mies suhahtaa ohi surffilaudan kanssa, liukuen taidokkaasti pitkin suurta aaltoa, hypäten välillä ilmaan, häipyen paikalta lentäen metrien korkeudella leijansa varassa, pyörähtäen ilmassa, halliten kaikkea täydellisesti…

Laskeudun laudaltani ja jään ihmetellen tuijottamaan hänen peräänsä. Vau. Mitä se oli? Tuota haluaisin osata! Jos asuisin täällä, varmasti opettelisin! Oman kehon ja ympäröivien olosuhteiden hallinnan tunne… päätät itse mitä teet! Mahtavaa!

Illalla kaskaiden viikkokausia jatkunut konsertti yhtäkkiä taukoaa. Havahdun korvia huumaavaan hiljaisuuteen huoneessani. Nousen ylös ja raotan verhoa. Mitä ihmettä tapahtuu? Yksi lopetti, ja muut seurasivat esimerkkiä? Jonkinlainen väliaika? Yhteisesti sovittu hengähdystauko? Hätätilanne? Maanjäristys, tsunami, tulivuorenpurkaus…?

Kihikihi-konsertti jatkuu myöhemmin ja elämä palautuu normaaliksi.

Kotikirkossa Christinen ja J.B:n luona. Ryhmäläisemme tanssivat ja pitävät puheita. Todistan armosta.

Eräs vieraista, maorinainen nimeltä Lisa, kertoo meille seuraavalla viikolla vietettävästä Uuden Seelannin ”itsenäisyyspäivästä”, eli Waitangi-päivästä. Päivää vietetään englantilaisten ja maorien tekemän sopimuksen kunniaksi. Auringon noustessa Mount Maunganuilla alkaisivat juhlallisuudet.

Haluamme mukaan!

Waitangi-päivän aamuna Joosua II hakee Tuulan ja minut kotoa, raksuttaen ulko-ovemme edessä jo kolmen aikaan aamuyöllä. Liukuovi läsähtää kuuluvasti kiinni uinuvalla kadulla. Isäntäväkemme puistelee varmaan päätään sängyssään. He eivät oikein ymmärrä aikataulujamme. Olivat tästäkin lähinnä kauhuissaan, meidän tähtemme.

– Ei tuossa ole mitään järkeä!

On siinä. On hyvä olla ajoissa Mountilla, että saamme hyvät paikat ja näemme auringonnousun. Asetumme istumaan rinteelle siten, että näemme juhlallisuudet hyvin. Pitää odottaa vielä. Palelen aamuyön viileydessä. Ahmin silmät kiinni toffeeta repustani pysyäkseni hereillä. Olen ollut valveilla koko yön. Nukahdan lopulta istualleni ja olen vierähtää alapuolellani istuvien niskaan. Nipistelen käsivarsiani pysyäkseni hereillä. Meri kohisee taustalla. Linnut lentävät juhlivan kansan ylitse valoistuvaa taivasta vasten ihmetellen varhaista väkijoukkoa. Aurinko nousee kiirehtimättä pilvettömälle taivaalle. Valo saa väsyneen virkistymään.

On hauskaa bongata tuttuja paikallisia uskovia kasvoja katsojien joukosta. Tauranga on hieman Oulua pienempi kaupunki. Olemme olleet mukana jo monenlaisissa tilaisuuksissa, hengellisen levyn live-äänityksessäkin, ja alamme tunnistaa ihmisiä. Sipisemme keskenämme ja osoittelemme näkemiämme tuttuja.

Puheita, tansseja, laulua, soittokunta. Tarja käy yleisön edessä kertomassa matkastamme ja sen tarkoituksesta. Olemme tulleet rukoilemaan maan puolesta, siunaamaan ja palvelemaan uusiseelantilaisia. Ari laulaa ja soittaa jälleen harppua. Tämä on juhlallinen hetki. Upeaa olla tässä mukana!

Juhlan jälkeen vaellamme Moturiki Islandille. Sinne pääsee kuivin jaloin. Vaikeakulkuisilla rantakallioilla on kalastajia. Yksi esittelee saamaansa saalista.

– Kahawai, hyvää savustettuna!

Myöhemmin viikolla toteutamme Mountille kipuamisen. Sinne pääsee portaita. Tuhansia portaita. Jyrkkiä portaita, matalia portaita. Loputtomia portaita. Yhdet portaat johtavat toisille portaille. Polviani vihloo ja ne narskuvat kuin porkkana. Alussa ryntäsin innoissani ensimmäisten joukossa eteenpäin. Vauhtini hiljenee. Porukka karkaa kauas edelle. Hävettää. Sisuunnun. En varmana pysähdy! Kävelen porras kerrallaan!

– Sorry dear!

Väistän ohikulkijoita. Paikalliset juoksevat portaita ylös ja alas, käyttävät Mountia kuntosalinaan!

Jos asuisin täällä ja polveni kestäisivät, kipuaisin joka päivä ylös ja olisin hetkessä huippukunnossa! Sitten alkaisin opetella sitä siistinäköistä leijalautailua…

Vihdoin olemme ylhäällä! Maisemat ovat sanoinkuvaamattomat! Turkoosi meri…

Satamassa lepää valtava luksusristeilijä. Laiva vuoren edustalla. Se on tullut parintuhannen kilometrin päästä Australiasta. Onkohan se rakennettu Suomessa? Ovatko sen pultit ja mutterit väännetty kiinni Turun tai Helsingin telakalla?

Muodostamme rukousringin ja rukoilemme kaupungin, sen kaikkien asukkaiden, etenkin maorien, mutta koko Uuden-Seelannin puolesta. Tämä kaunis maa tuntuu jo tutulta ja hyvin rakkaalta.

Alas tultuamme uimajengimme painuu meren aaltoihin viereisen Moturiki Islandin tuntumaan. Vaikka ranta on luokiteltu yhdeksi maailman parhaimmista, se on melko rauhallinen. Massaturismista ei Uudessa-Seelannissa ole tietoakaan. Joka paikassa on tilaa hengittää! Ehkä syrjäisestä sijainnista on hyötyä.

Joona harmitteli Tarjalle ohi mennyttä mahdollisuuttaan surffata. Se ei hänen kohdallaan toteutunut edellisellä kerralla. Eipä hätää, pian heidät pysäyttää mies, joka kulkee märkäpuvussa lainelauta kainalossaan. Mies, Ned, näyttää kuusikymppiseltä mutta on kahdeksankymppinen. Ned vitsailee ja nauraa kovaa ja paljon. Hän lupaa opettaa poikiamme surffaamaan lauantaina, ilmaiseksi. Hänellä on ollut jo satoja opetettavia. Hän on pitänyt lukua.

Tulemme siis paikalle lauantaiaamuna. Merenkäynti on melko kovaa. Ned katselee merelle.

– It’s pretty rough out there!

Normaalisti hän ei lähtisi surffaamaan näin kovalla tuulella, mutta koska on sovittu…

Menemme Tarjan kanssa uimaan. Tyrskyt iskevät matalalla kovasti päin näköä, joten haluan mennä kauemmas, tyrskyjen tuolle puolen, jossa aallot keinuttavat upeasti kohti rantaa. Menen niin kauas kuin suinkin uskallan. Antaisin sieltä aaltojen tuoda minut hiljalleen rantaan. Tarja menee rantaa kohti.

Pidän itseäni hyvänä uimarina, mutta olen nyt melko kaukana ja aallot ovat niin korkeita, että minua alkaa hirvittää. Sitä paitsi aallot eivät keinuta, vaan lyövät päälle. Koetan uida rantaa kohti vain huomatakseni, etten etene, vaan olen ajautumassa kauemmas rannasta. Aaltojen välinen imu vetää minua voimakkaasti merelle päin. Meren voima on uskomaton, uiminen ei johda mihinkään. Okei, olen kuullut tällaisesta virtauksesta, ja että panikoiminen on pahinta, mitä voi tehdä!

Panikoin, ja yritän uida yhä lujemmin rantaa kohti. Se ei auta, vaan väsytän itseni ja huomaan läheneväni karikkoa. Jos aallot paiskaavat minut päin terävää kivikkoa, olen mennyttä!

– Ei voi olla totta!

Pitää siis yrittää pitää pää kylmänä ja antaa aaltojen viedä vastustelematta merelle päin, kunnes virtaus heikkenee, sitten uida viistoon ja…

Jättimäinen aalto. Ei auta antautuminenkaan, vesimassat tulevat päälle takaapäin, hautaudun niiden alle. Äänet vaimenevat, korvissa pulputtaa. Pyörin pesukoneessa. Taidan olla ylösalaisin. Nielen suolavettä, sitä tunkee sisään nenästä ja suusta. Yritän pidättää henkeäni. Missä päin pinta on? Tuntuu kestävän ikuisuuden ennen kuin pääsen pintaan. Toinen tuollainen aalto, ja menettäisin tajuntani. Hukun Uudessa Seelannissa! Kuulostaa hienommalta hukkua täällä kuin Oulujoessa, mutta mitä toiset siihen sanovat! Tyhmyyttäni pilaan heidän matkansa. Saavat viedä minut kotiin ruumassa. Onneksi on vakuutus. Tuo kaikki käy mielessäni salamannopeasti.

Täydellinen hallinnan menetys. Eihän tämän näin pitänyt mennä? Minunhan piti oppia hallitsemaan itseäni ja olosuhteita, leijalautailua! Tässä minä kusiainen lillun voimattomana aalloissa ja totean, että Jumala, olen täysin Sinun varassasi! Jos päiväni ovat täynnä, en voi sille mitään! En voi millekään mitään. Kaikki on täysin Sinun käsissäsi!

Sisäistin tuon kerralla. Tuo lyhyt hetki muutti ajatteluani lopullisesti.

– Auta minut rantaan…

Voin vain rukoilla ja toivoa, että Jumala on kuulolla ja vastaa.

Kolme perättäistä suurta aaltoa suorastaan heittävät minut kohti rantaa. Pystyn etenemään uimalla ja pian jalat osuvat pohjaan. Virtaus on silti kova edelleen. Toiset ryhmäläiset ovat vesirajassa. Tarja kiirehtii minua vastaan ja osoittaa kädellään uimapukuni olevan vinksin vonksin. En ollut huomannut. Pääni on sekaisin ja polveni tärisevät. Okei, se mitä juuri tapahtui, on liian hämmentävää, enkä kerro siitä kenellekään mitään.

Olen helpottunut. On hyvä olla elossa ja turvassa! Kiitos Jumala!

Parasta unohtaa koko juttu, pian. Sitä ei tapahtunut.

Seuraavana yönä herään kauhuntunteeseen, olemassaolon loppumisen tunteeseen, jota koin jäätyäni aallon alle. Se toistuu muutaman kerran. Minun on noustava istumaan ja hengitettävä syvään. On myönnettävä, että kyllä se tapahtui. Kauhuntunteesta huolimatta tajuan oppineeni jotain tärkeää. Kaikki on Jumalan varassa, mukaan luettuna olemassaolomme. Elämämme on aalto, jonka varassa olemme, voimatta itse vaikuttaa paljoakaan olosuhteisiimme tai tilanteeseemme. Ne ovat Jumalan kädessä. Jos Hän on lukuisista vaihtoehdoista valinnut juuri ne vallitsevat, meillä on niistä jotain opittavaa. Ne toistuvat, kunnes opimme tekemään oikeita valintoja. Niistä olemme itse vastuussa, samoin toimistamme. Hän kuulee meitä kyllä.

Huusin avukseni Jumalaa ja Hän vastasi minulle.

Olin kuitenkin myös loukkaantunut Jumalalle. Pitikö minua murjoa tuolla tavalla? Mutta ehkä jotkut asiat tulevat esiin ja menevät jakeluun vain ääritilanteissa?

– Jumala… tiedät, että tekisin mitä tahansa Sinun takiasi… mutta tämä on todella tuskallista… välitätkö Sinä minusta… mistä edes on kyse?

Saamani opetuksen merkitys selviäisi minulle ehkä myöhemmin.

Kerron Adriennelle olleeni pulassa. Pari päivää myöhemmin hän ojentaa minulle paikallislehden, jossa kerrotaan poikkeuksellisesta merenkäynnistä ja jättiaallokosta tuona päivänä. ”Monster Surf. Aallot olivat jopa kolmimetrisiä. Tunnen itseni hölmöksi. Adrienne rohkaisee minua.

– Et voinut tietää! Sitä paitsi virtaus voi kiskaista jopa jalat pohjassa seisovia ihmisiä mukaansa.

Tapahtuma aiheuttaa silti jonkinlaisen jälkireaktion. Voimakkaan pelontunteen aiheuttama epäily Jumalan rakkaudesta yrittää vallata mieleni. Sielussani on tuossa kohtaa palovamma. Sitä kirvelee kipeästi pitkän aikaa, jos siihen osuu isku.

Vapaapäivä kaupungilla Joonan, Jussin ja Jyrkin kanssa saa mielialan jälleen kohoamaan. Seura on hauskaa, rentoa ja ehdottoman hyväksyvää. Joona on hankkinut ukulelen, ja näppäilee Peppi Pitkätossua, Super Mariota ja Vaaleanpunaista Pantteria. Unohdan murheeni hetkeksi ja kohta naurattaa jo ääneen. Rakastan näitä veljiä! Saamme vieläpä rukoilla yhdessä erään perheen puolesta. Jumala kai luottaa minuun edelleen tarpeeksi uskoakseen minulle tehtäviä. Se lohduttaa hiukan.

Puran silti kipujani Tarjallekin, joka kiireen keskellä ottaa aikaa ryhmäläisten pulmia varten. Tarja ja Timo olisivat ansainneet jonkinlaisen mitalin tämän porukan luotsaamisesta läpi aktiomatkan. Sellainen varmaan on Jumalalla jossain muodossa varattuna heille.

Käymme paikallisessa maorikirkossa ja YWAM:in keskuksessa Marine Reachissa, jonka läheisyydessä on upea vesiputous!

Saamme kutsun paikalliseen Maraeen! Maorijohtaja Ray on uskovainen ja pitkäaikainen YWAM:ilainen. Pitkine rastoineen hän ei näytä perinteiseltä maorijohtajalta…

Mistäköhän minä maapallon vastakkaiselta puolelta tullut luulen tietäväni, miltä perinteinen uusiseelantilainen maorijohtaja näyttää?

Marae. Maorien kokoontumispaikka. Tämä on meille kunnia. Saamme mennä kuulemaan maorien kulttuurista häneltä itseltään.

Paikalle menoon liittyy perinteitä. Emme nouse autosta ennen kuin Ray kutsuu meidät sisään tervetuliaisrituaalilla, laulaen. Ray kertoo meille miten maraessa käyttäydytään. Säännöt ovat selkeät. Pohjana on järjestys ja kunnioitus. Kaikki yhteisön jäsenet kasvavat noihin sääntöihin.

Maraessa pidetään kokouksia, perinteisiä seremonioita, yhteisiä juhlia. Ehkä se on toiminnaltaan vähän kuin kirkko tai kunnantalo… Marae-rakennukselle on olennaista esi-isien veistetyt kuvat, kaiverrukset, koristelut, punotut kuviolliset matot, maalaukset, kuviot, värit. Ne eivät ole satunnaisia, vaan kaikilla on merkitys ja sanoma. Ne kertovat tarinaa.

– Veistetyt patsaat eivät vastoin yleisiä käsityksiä kerro epäjumalanpalveluksesta, vaan ne ovat muotokuvia ajalta ennen valokuvia. Kunnioitamme historiaamme ja esi-isiämme. Haluamme muistaa heidät ja olennaiset asiat heidän elämästään. Ne on veistetty patsaaseen. On tärkeää tietää kuka on, ja mistä tulee.

Ray on tuon veistoksen kantaisän jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa. Hän tietää sukupuunsa satojen vuosien ajalta ja esi-isiensä tarinat.

Teen kuulemastani yhteenvedon mielessäni. Identiteetti. Rayn kertomien tarinoiden tärkein viesti mielestäni on, että saamme olla sitä mitä olemme, saamme olla ylpeitä siitä mitä olemme, sen oikeuden puolesta kannattaa taistella ja sitä kannattaa vaalia.

Näin maoreilla, mutta tämä koskee kaikkia ihmisiä.

Rukoilemme yhdessä. Käynti Maraessa kruunaa kolmiviikkoisen oleskelumme Taurangassa.

Tarja ja Timo palauttavat vuokra-auton, mikä ei suju ongelmitta…

Oleskelu on nyt ohi. Hyvästelemme isäntäväkemme, steigerilaiset, Wharfin, Mountin, Joosua II:n, Taurangan.

 Russell, Waitangi, Whangarei

Lähdemme bussilla pohjoiseen kohti Whangareita, josta vuokraamme auton Russelliin. Saavumme paikalle pimeällä, taittaen viimeisen kappaleen matkaa lautalla.

Yövymme paikallisessa baptistikirkossa sopuisasti patjoilla lattialla, vieri vieressä, siskonpedissä, yökylässä suuressa mittakaavassa.

Ainoa vessa on jatkuvassa käytössä ja ainoasta suihkusta tulee vain kylmää vettä. Toki olemme kiitollisia tarjotusta ilmaisesta majoituksesta, mutta kanssaihmiset alkavat käydä hermoille viimeistään nyt. Opetuslapsesta otetaan mittaa. Omasta tilasta ei ole tietoakaan. Yksi opetuslapsi pukkaa minua nukahdettuani kylkeen, toinen kolistelee keittiössä aamuyöstä, kolmas on vetänyt ikkunan kiinni, ettei vain saada vetoa. Jokainen vuorollaan kulkee vessaan lorottamaan, koko yön ajan, tauotta, jämäköin askelin. Lattia narisee, ovi kitisee. Vedän tyynyn pääni päälle.

– Jumala, Sinä voit rakastaa heitä, itsestäni en mene takuuseen…

Aamu valkenee ja näemme mihin olemme tulleet. Bay of Islands. Russell, eli Kororareka, pieni merenrantakaupunki, jonka satumaisen kaunis rantakatu on täynnä hotelleja ja merelle päin avautuvia ravintoloiden terasseja. Duke of Marlborough-ravintola on Uuden-Seelannin vanhin ravintola. Rantakatua katsellessa voi helposti kuvitella olevansa 1800-luvulla. Historiallisen poliisiaseman edustalla on valtava yli sata vuotta vanha viikunapuu, Moreton Bay Fig. Sen täytyy olla entti Keski-Maasta tai Grimmin saduista!

Tällä pienellä paikkakunnalla on suuri merkitys Uuden Seelannin historiassa. Se oli ensimmäinen eurooppalaisten asuttama alue Uudessa Seelannissa, ensimmäinen satama ja jopa hetken aikaa ensimmäinen pääkaupunki. Rauhallisella seudulla on tapahtumarikas menneisyys. 1840-luvulla Flagstaff Hillillä sijaitseva lipputanko Union Jack-lippuineen kaadettiin neljä kertaa vastalauseena englantilaisvallalle. Kiipeämme kukkulalle rukoilemaan. Bussissa lukemani maan historia ja maorien kokema epäoikeudenmukaisuus herkistävät mieltäni. Kuinka paljon ihmisen itsekkyyden ja kovasydämisyyden aiheuttamaa inhimillistä kärsimystä ja traagisia kohtaloita on koettu auringon alla. Jumala armahtakoon sortajia ja lohduttakoon sorrettuja!

Jumalalle jokainen ihminen on yhtä tärkeä, nekin, jotka kokevat, ettei heistä kukaan välitä! Nekin, joiden olemassaolo tuntuu koko ajan olevan vaarassa kadota.

Retkeilytarvikeliikkeen omistaja pitää liikettään auki myöhäiseen iltaan. Hän kertoo sesongin olevan vilkkaimmillaan. Russell on turistipaikkakunta. Talvella, eli kesä-heinäkuussa hän pyörittelee peukaloitaan, asiakkaita ei ole. Kuultuaan, että olemme Suomesta, hän kertoo olevansa suuri Formula-1, ja etenkin Kimi Räikkös-fani! Hän haluaa keskustella kanssamme Kimistä ja tuntuu tietävän hänestä paljon.

– Kimi on mies, jolla on harvoja vihamiehiä!

Mielellämme otamme vastaan kunniaa maanmiehemme nimissä! Mies vertailee meille rallikansan naisille tallien menestystä viime kaudella, luulee ehkä meidänkin olevan kartalla. Kunpa tietäisinkin formuloista enemmän. Ryhmämme miehet ehkä olisivat tienneet, mutta heitä ei näy.

Hörpimme Tuulan kanssa rantakahvilassa maitokaakaota. Tarjoilija on näyttelijä Orlando Bloom, ainakin ihan samannäköinen. Legolas! Pitääpä mainita asiasta Juulialle. Rukoilemme ryhmämme jäsenten puolesta. Palattuamme kirkolle, toteamme Jumalan aktivoineen meidät kaikki rukoilemaan yhtä aikaa.

Nyt on kaikki taas hyvin sisäisessä maailmassani?

Ei. Rukoilun jälkeen vihollinen ampuu minua nuolella. Tunnen sen osuman. Myrkky leviää. Päiväkausia mielessäni kytenyt epäilys Jumalan rakkaudesta kohdallani saa vallan. Katson elämää vääristävien linssieni läpi ja näen itseni hylättynä, tai vielä pahempaa… olemattomana! Varustuksestani löytyy aukko, josta nuoli sujahtaa sisään. Uskon valheisiin, joita kuulen mielessäni. Ne tuntuvat todellisilta. Ne ovat totta… kuinka en ole tajunnut?

Aamulla en pääse sängystä ylös ilman ystävien rukousta. Se auttaa tosin heti. Yksin kotona toipumiseen olisi mennyt pari päivää. Tiedän sen kokemuksesta.

Kyllä minäkin heitä rakastan Jumala…

Taistelu vaikutti olevan ohi, mutta tiesin, ettei se ollut. Vihollinen ei hellittäisi, vaan jatkaisi piinaamista, kunnes varustuksen aukko olisi korjattu Totuudella.

Tarttuisin asiaan toden teolla palattuani matkalta. Haluan nähdä ja kokea elämän tilanteet, ihmiset, ja itseni Pyhän Hengen. en haavojeni kautta. En halua minkään estävän minua elämästä täysillä, saamasta ja antamasta kaikkea, mitä Jumala on tarkoittanut elämääni.

Nyt on aika rentoutua, niin hyvin kuin kivultani pystyn. Teemme risteilyn Urupukapuka-saarelle. Satamakoira Rascal istuu laiturilla katselemassa rauhallisesti matkaan lähtöämme. Merenkäynti on yläkannella melkoista. Tyyni valtameri! Valtameri! Sen tyrskyistä nauttiminen on yksi koko matkan kohokohdistani. Rakastan edelleen merta, vaikka se meinasi nielaista minut. Mitä pahemmat tyrskyt, sitä rauhoittavampaa. Tämä auttaa nostamaan pintaan tuskiani. Vesi on ihmeellisen tummansinistä. Taurangassa se oli turkoosia, Aucklandissa vaaleanvihreää. Tulemme merestä nousevan Motukokakon kallion kohdalle, jossa on ”Hole in the rock”, eli laivanmentävä aukko kalliossa. Emme merenkäynnin takia sillä kertaa aja aukosta läpi, vaan jatkamme lahdelle, jossa saamme nähdä delfiinejä! Niiden näkemisessä on jotain tosi liikuttavaa. Ne ovat meistä kiinnostuneita, uivat luoksemme ja esittelevät meille nuorinta jäsentään, vauvadelfiiniä, joka hyppii aikuisten mukana pinnan yläpuolelle. Se iloitsee kuin ihmislapsi, joka on juuri oppinut kävelemään. Delfiinit ovat niin nopeita, että kuvaaminen ei tahdo onnistua!

Jatkamme matkaamme ja saavumme saarelle, jossa vietämme rennon iltapäivän syöden, uiden, meloen ja valokuvaten.

Yritän varastoida merinäkymää mieleeni. Moana… meri… maorit ovat tienneet merestä paljon… heillä on nimi joka ikiselle pikku simpukalle… pipi, paua, papatai

Joku oli vasta kertonut minulle jotain, joka askarrutti mieltäni. Kuka se oli?

Jos osaisit sukeltaa, sinulle avautuisi kokonainen uusi maailma. Et voi kuvitella, kuinka paljon elämää ja väriä tuolla pinnan alla on!

Kyllä minä voin kuvitella… Ottaisin tuostakin onkeeni sopivan tilaisuuden tullen. Merenalainen maailma odottaa tutkimista. Lisäsin asian päänsisäiseen mielenkiintoisten asioiden listaani.

Maallinen elämä ei ole tarpeeksi pitkä kaikkeen, mistä haluaisi ottaa selkoa ja kokeilla…

Vierailemme museossa, jonka puutarhassa on iso musta rautapata, sellainen, jossa lähetyssaarnaajia keitetään… Lähellä kasvaa mausteyrttejä… ehkä keittojuureksiakin? Se olisi kätevää!

Seuraavana päivänä me johdamme jumalanpalveluksen kirkossa. Näin pastori ilmoittaa meille saavuttuaan paikalle. Hyvä meidänkin tietää! Nopea tehtäväjako.

Juonnamme, soitamme, laulamme, tanssimme, todistamme ja kerromme matkastamme. Tilaisuus on pieni ja lämminhenkinen. Jumala antaa meille ihmeellisen yhteyden ja rakkauden toisiamme kohtaan. On aivan sama mistä olemme kotoisin, tai millaista elämäntilannetta läpikäymme. Rukoilemme toistemme puolesta, siunaamme toisiamme. Paikalla on saksalaisia nuoria, jotka eivät vielä tunne Jeesusta. Heissä on ihanaa avoimuutta. He haluavat antaa Jumalalle mahdollisuuden puhua heille pienessä baptistikirkossa sunnuntaiaamuna. He saavatkin evästä, sekä hengellistä, että kirjaimellista.

Paikalliset ovat tuoneet mukanaan herkkuruokia ja leivonnaisia. Vanhan maorinaisen savukala on taivaallisen hyvää! Mitähän kalaa se on? Kahawaita?

Nainen kertoo minulle tietämättään kaivattuja rohkaisevia sanoja, joista jään lähtiessämme iloitsemaan.

Pakkaamme tavaramme ja itsemme ja jatkamme matkaamme kohti Whangareita ja viimeistä yötämme Uudessa-Seelannissa.

Takaisin Aucklandiin

Ehdimme viimeisen päivän aikana kokea vielä paljon. Pysähdymme Waitangin paikkakunnalle. Kierrämme museon, jossa nähtävää riittäisi päiväkausiksi. Ahmaisen lähes juosten pikaisen historiapläjäyksen seinällä olevista teksteistä. Katsomme informatiivisen ja hauskasti toteutetun elokuvan ”Waitangi – What Really Happened” lyhennettynä versiona. Reilun tunnin pituinen kokonainen elokuva löytyy Youtubesta ja suosittelen sitä kaikille Uuden-Seelannin historiasta kiinnostuneille. Elokuvasta välittyy maoripäälliköiden keskinäinen hajaannus ja hämmennys suhteessa englantilaisten tarjoamaan sopimukseen.

Rukoilemme ulkona. Meidät keskeyttää läheisestä rakennuksesta kuuluva äänekäs laulu. Viimeisenä päivänä saamme vihdoin nähdä aidon Kapa Haka-esityksen! Upea, värikäs, äänekäs show, joka kertoo maorien historiasta ja tavoista huumorilla.

Nyt olemme jo tunteja myöhässä tapaamisestamme. Meidät on kutsuttu Tarjan ja Timon bussissa tutustuman uskovan pariskunnan kotiin Whangareihin. Pariskunta, jamaikalainen Ted ja thaimaalainen vaimonsa Joy sisarineen ovat valmistaneet meille ruokaa, eivätkä ole moksiskaan myöhästymisestämme. Pöydät notkuvat! Matka on loppuaan kohti käynyt kukkarollemme ja Youth Without Any Money saa viimeisenä iltanakin kunnolla syödäkseen. Joy ja siskonsa kävelevät keittiön ja puutarhan väliä kantaen paikalle lisää ruokaa. Ted on kutsunut kotiinsa myös muita bussissa matkanneita. Hän pitää lyhyen puheen. Jumala palkitkoon heidät tuosta meitä kohtaan osoittamastaan ystävällisyydestä ja vieraanvaraisuudesta!

Lyhyt yö hyvin siistissä motellissa. Pääsemme lämpimään suihkuun ja saamme nukkua puhtaiden, kahisevien lakanoiden välissä oikeassa sängyssä. Olin jo ehtinyt tottua siskonpetiin ja kanssaihmisten aiheuttamiin elämisen ääniin, mutta kyllä tämäkin käy. Aamuvarhaisella lähdemme bussiasemalle. Vuokra-autoa palautettaessa Tarja hyppää liikkuvasta autosta, kompastuu, ja hänen jalkansa jää ison pakettiauton renkaan alle! Nopeasti hän julistaa mielessään psalmin 34 sanoin, ”eikä yksikään hänen luistaan murru” ja kiittää, ettei jalka loukkaannu.

Ihmeiden ihme, jalkaan tulee vain lievää turvotusta ja mustelma. Kiitos Jumala!

Jälleen Aucklandissa. Illalla lähtee lentomme.

Päivä aikaa viettää museossa. Vihdoin saan nähdä kiwi-lintuja, haita, weta-sirkkoja, torakoita, tuataran, kokakon, pingviinin ja moan… tosin täytettyinä, luonnollisennäköisessä ympäristössä. Niin, ja valtavia dinosaurusten luurankoja!

Käymme Tuulan kanssa tulivuorenpurkaus- ja maanjäristyshuoneessa. Olohuoneen tv-ruudun kautta näemme merellä tulivuoren, joka alkaa puskea savua. Pitkään. Ilmassa on uhkaavaa odotusta. ”Uutislähetys” keskeytyy räjähdykseen ja huone tärähtelee. Lähellämme istuva pieni aasialaistyttö säikähtää. Saamme kokea, miltä purkauksen jälkeinen järistys tuntuu. Pyroklastinen pilvi vyöryy kuvaruudulla salamannopeasti päällemme. Juuri äsken ruudulla näkemämme aurinkoinen vehreä rantamaisema on muuttunut pimeäksi, kuolleeksi ja autioksi.

Tuollaista jälkeä saatana tekee ihmisen elämässä tilaisuuden saadessaan. Onneksi Jumala voi antaa uuden kasvun. Hän on Elämä. Oli tilanne kuinka synkkä hyvänsä, Hän saa tuhkapilvet väistymään, auringon paistamaan jälleen ja vihreät versot puskemaan esiin! Voi, kun itsekin muistaisin tuon ja tarraisin siitä kiinni epätoivon hetkillä! On niin kovin vaikeaa luottaa Jumalaan, kun on tuskallisten epäilystensä vallassa.

Uusi-Seelanti on hyvin tuliperäistä aluetta, samoin altis maanjäristyksille ja niitä seuraaville tsunameille. Maanjäristyksiä tapahtuu päivittäin kymmeniä, mutta yleensä niin pieniä, ettei niitä huomaa.

Ulkopuolella kysyn aasialaistytön äidiltä tytön voinnista. Tyttö on kunnossa ja yllätys, yllätys, äiti on taiwanilainen uskovainen. Hän tiesi YWAM:in ja tunsi sen toimintaa. Hän oli miehensä kanssa lähdössä lähetystyöhön Keski-Aasiaan.

Uskovat vetävät toisiaan puoleensa. Meissä on sama Henki. Saamme siunata toisiamme.

Aikamme Uudessa-Seelannissa on tullut päätökseensä. Koetan torjua pois mielestäni hyvästien aiheuttaman hiipivän kivun. Rakastan lämpöä, valoa, aurinkoa, kaskaiden siritystä ja meren jylinää. Suomessa meitä vastassa on räntäinen kevättalvi. Tosin kesä on Suomeenkin jo tulollaan…

Lähdemme sieltä, mihin lähes kaksi kuukautta sitten innoissamme saavuimme, eli Aucklandin lentokentältä. Meillä on nyt paljon yhteisiä muistoja, mutta Jumala on opettanut jokaista myös erikseen. Tämä ei ollut pelkästään lähetysmatka, sielujen voittamista maailmasta Jumalalle. Tämä oli ennen kaikkea henkilökohtaisen kasvun matka. Kadonneiden sielujen ohella me itse olemme Jumalalle tärkeitä, ja Hän käytti aikaa opettaakseen meitä.

– Olemme matkallamme kohdanneet kaiken mitä olet näyttänyt rukouksissa…

Matkan alkaessa heittäydyimme täysin Jumalan varaan. Matka alkoi tosin jo ensimmäisenä koulupäivänä. Jumala johti meitä askel kerrallaan. Yksi asia johti toiseen. Pieni ”sivuasia” saattoi olla ratkaiseva jatkon kannalta. Tärkeää on pysyä avoimella mielellä. Olen varma, että saimme jokainen, paitsi oppitunteja, myös henkilökohtaisia lahjapaketteja Isältämme. Hän antoi meidän myös iloita ja loistaa.

Hänen huolenpitonsa ja johdatuksensa merkitys kirkastuisi meille tulevina kuukausina. Tarvitsemme aikaa sisäistääksemme kaiken kokemamme. Se, että olen ollut mukana tällä matkalla, on minulle henkilökohtainen Jumalan ihme. Halusin ottaa siitä kaiken irti. Koulun alkaessa sanoin Jumalalle haluavani vapautua kahleistani ja siksi vastaavani kaikkiin Hänen tielleni asettamiin haasteisiin ”kyllä”. Kahdesti elämässäni olin poikennut pois Jumalan luota. Minä olin poikennut, Hän ei minua epäilyksistäni huolimatta koskaan ollut jättänyt. Nyt tahdoin osoittaa Hänelle, että olin tosissani, enkä ollut lähdössä enää mihinkään.

Sitä paitsi saatana syöttää meille jatkuvasti niin paksua pajunköyttä, että totuus selviää usein vain heittäytymällä tilanteisiin ja ottamalla asioista selvää. Se on meidän osuutemme. Voimme luottaa Jumalaan.

Hän johtaa meitä oikeaan suuntaan.

Olen oppinut tästä ajasta hyvin paljon, mutta paljon on myös kesken. Olen oppinut, että arkailukin on OK. Se kertoo herkkyydestä, mikä on hyvä asia. Jumala hyväksyy meidät sellaisina kuin olemme. Hän opettaa meitä aikataulunsa mukaisesti.

Mieleni tekee työtä vimmatusti. Visualisoin. Kahden kuukauden aikana kokemani maailma alkaa muotoutua päässäni kuvalliseen muotoon, kuin suureksi maalaukseksi, jonka osa-alueet yhdistyvät toisiinsa näennäisten sattumien ja yksityiskohtien kautta. Eksoottinen, länsimainen. Maorit, pakeha. Historian paljastamat vääryydet, saavutetut voitot. Waitangi. Suuret tunteet, syvä rauha. Elämän kulku, luonnon ihmeet. Äänet, valot, tuntemukset. Kirkas aurinko, kallioita huuhtova meri. Osterilinnut ja wetasirkat. Tulivuoret ja lampaat vihreillä rinteillä. Palmut ja saniaiset. Kasvoja hyväilevä tuuli rannalla. Pavlova. Kaiken yllä Jumalan rakkaus luotujaan kohtaan. Anteeksiantamus , armo ja johdatus. Kaikella on paikkansa ja tarkoituksensa.

Hän on luonut tämän erityisen maan ja iloitsee siitä.

Jos osaisin, tekisin tuosta kaikesta seinänkokoisen maalauksen. ”Aotearoa”, Pitkän valkoisen pilven maa, sellaisena kun itse sen koin. Katselen sitä päässäni ja maalaan sen kirjalliseen muotoon!

Uudessa-Seelannissa on minun kannaltani vain yksi huono puoli: tulen ikävöimään tätä maata ja kansaa loppuelämäni ajan! Tunsin olevani kotona. Toivon ja rukoilen, että tapaamme vielä!

Paljonko ne lennot maksaisivat…

 

Ota yhteyttä

IMG_4234

E-mail

soita meille

+358 40 197 89 78

osoite

Välitalontie 36 Jääli, 90940 Oulu

Toiminnasta vastaa YWAM Oulu ry.

Y-tunnus 2993714-7

© Copyright 2019 ywam oulu - All Rights Reserved